Pikakritiikki – journalismin pelastaminen

Which business models will finance quality journalism in the future?  A look at strategies from the U.S.  How are journalists to  survive?  Plans to rescue journalism from Wall Street’s grasp are vast and contradictory. Fortunately, some proposals can be consolidated into a handful of feasible alternatives.

Juhani Risku

Kulttuuritoimittaja-tutkija Johanna Vehkoo esitteli kymmenen askeleen ohjelman journalismin pelastamiseksi. Hän kirjoittaa uuden journalismin ajasta Painokoneet seis! -kirjassaan.

Johanna Vehkoon teesejä ovat:

1. Journalismin kriisi syö meitin

Vehkoo haluaa journalismiin laatua, jota saataisiin investoimalla toimittajiin lehtien toimituksissa.

Risku: Journalismi ei kehity enää toimittajuudella. Toimittajat rinnastuvat erillisen johtajakoulutuksen saaneisiin, substanssia tajuamattomiin henkilöihin, joilla on korostuneet johtamisen elkeet, look & feel -geelipaiklaan ja oma intressi ajettavanaan. Toimittajat ovat lähes jokaisen alan arkiajattelijoita, jotka ovat mediatalon talutusnuorassa, jonka lenkin solmu ei myötää. Toimittajien ongelma on, että heillä on hallussaan vain ainekirjoitustataito ja yhden alan kiima. Toimittajat pitää korvata erikoistuneilla ulkopuolisilla kirjoittajilla, joilla on substanssitieto, -taito ja -ymmärrys. 

2. Journalismin idea

Journalismilla ei ole ideaa. Mihin journalismia tarvitaan?

Risku: Journalismi on lukijalle synonyymi rakkikoiran kiimasta saada haistella toisen hajulähteitä. Laadukas ajattelu, analyysi, kontekstuaalinen arviointi ja huoltapitävä kritiikki on mahdollista vain kunkin alan ammattilaiselle, ei siis koskaan toimittajalle. Erikoistoimittajaksi kehittyminen vastaa juoksupojasta-johtajaksi -kaavaa, tai entistä näyttämöavustajan transformaatiota näyttelijäksi, kunhan on lojunut teatterissa haitaksi asti. Ensin aloitteleva toimittaja keittää kahvia toimituksessa, sitten kirjoittaa horoskooppeja, jatkaa maatalousnäyttelyissä ja lopulta saa maakuntasarjan poliitikolta kehuja.

Journalismia ei tarvita, tarvitaan analyysiä ja kritiikkiä, ammatillisia artikkeleita ja erikoisymmärrystä laajoista kompleksista järjestelmistä, joilla on systeeminen vaikutus ihmiselämän laatuun. Ja kaikesta tuosta, tarvitaan visioita, suunnitelmia ja ratkaisuja.

3. Content first, business follows

Ihmiset eivät halua maksaa päivittäisjutuista, koska niitä saa ilmaiseksikin. Journalisimia tehdään liian bisnes-vetoisesti.

Risku: Journalismin hinnan pitää olla nolla euroa (0 €). Lukijoiden pitää nopaesti siirtyä vahingollisen paperin ja keskinkertaisten juttujen ostamisesta ilmaiseen ja mainosrahoitteeseen digisisältöön. Facebookissa pitää laittaa eri kielillä ja kulttuureissa ”Let´s kill the papers” -kampanja, jossa valikoidun sattumanvaraisesti lopetetaan sanomalehtien ostaminen ”ihan vaan sen vuoksi, että me voimme tehdä niin”. Samalla lukijat näkisivät voimansa lakkauttaa vahingollinen toiminta. Tätä voisi samalla laajentaa, ihan vitsin vuoksi, esim. Coca-Colaan, Toyotaan, Nikeen ja Ikeaan. Vaikka olisimmekin addiktoituneita näihin, aina niille löytyy vaihtoehtoja, niin että tappokoe voidaan tehdä. Vehkoo yrittää suotta pelastaa toimittajia, eivät he ole kirjoittamiselle välttämättömiä. Eikä journalismi ole ajatuksille ja niiden välittämiselle lainkaan tarpeellista. Journalismi ja raha liittyvät yhteen siten, että journalismi ei tarvitse palkkaa. Tiedon ja ymmärryksen välitys puolestaan tarvitsee enemmän.

4. Vanhinen ei ole uutinen

Netissä julkaistaan kaikki uutiset tänään niin nopeasti, että painettu lehti on huomenna jo liian vanha. Lehtien vahvuus on konteksti, analyysi ja kritiikki. Samalla kysytään miksi ja kerrotaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Risku: Konteksti, analyysi ja kritiikki, kauniita ajatuksia, mutta mitä ihmettä niillä on tekemistä journalismin kanssa? Konteksti edellyttää kontekstuaalista ymmärrystä, mitä voi olla vain kussakin kontekstissa sisällä ollut ja siellä jotain oleellista luonut henkilö. Analyysi edellyttää ilmiön rakenteen ymmärrystä ja kykyä selvittää sitä muille. Kritiikki edellyttää ”been there” -kokemusta, jotta tarkkanäköisyydestä olisi jotain iloa ja hyötyä kritiikin kohteelle. Been there tekee ihmisestä nöyrän asialleen ja viestilleen, joilla hän pysty auttamaan kritisoitavaa.

Miten toimittaja pystyy kysymään toiseksi oleellisimman kysymyksen miksi? Siksi, koska hän ei ymmärrä mitään oleellisimman kysymyksen miten vastauksesta. Ns. tyhmät kysymykset ovat aidosti tyhmiä, niitä ei tarvita yhtään enempää tilanteessa, jossa maailman tuhoutuminen on kellotettu kiihtyväksi.

5. Toimittajia ei tarvita

Toimittajat ovat korvattavissa koneilla ja algoritmeilla. Mikä olisi korvaamatonta?

Risku: Journalismia ei tarvita, tarvitaan asiantuntevaa ajattelua ja siitä kertomista. Siihen pystyy vain asiansa osaava substanssiosaaja ja -ammattilainen. Johtopäätös: toimittajia ei tarvita. Jos Vehkoon ajattelema uusi journalismin tulevaisuus joskus saapuisi, siitä puuttuu kaksi määrittävää tekijää, journalismi ja toimittaja. Alkaako sitten toimittajien substanssikoulutus? Ei saa alkaa, sillä uudelleenkoulutuksen hyötysuhde on heikko, vanha kiima ei poistu kuin amputoimalla. Uusi media tarvitsee täysin uudet ihmiset, edes koulutukseen ei saa jättää ainuttakaan taataa. He kantavat kaikessa uudistuneessa mielessäänkin vanhan median lähetystehtävää, ainekirjoitusvimmaa ja pressiklubiuhoa.

6. ”Intohimo kvaliteettiin (sitaatti: Alvar Aalto, arkkitehti)

Internet viihteellistyy, määrä on korvannut laadun. Viihdettä ja laatua ei voi yhdistää.

Risku: Journalismi ja laatu eivät yhdisty, miten toimittaja ja laatu sitten? Toimittajat ovat itse aiheuttaneet oman ongelmansa päivänperhojuttuihin ajautumisesta ja median viihteellistymisestä. He eivät jo vuosia sitten aloittaneet substanssien opiskelua, he eivät olleet tarpeeksi rohkeita ottamaan valtaa, julistiko kukaan edes Vehkoon tavoin manifesteja?

Laatu on sisällön laatua, se taas syntyy tiedolla, taidolla ja ymmärryksellä. Toimittaja on osa journalismin ongelmaa, poistamalla molemmat, ongelma katoaa. Jos samalla saadaan paperimediaa pienemmäksi, jopa muutama mediatalo voi selvitä.

7. Ensin digi, sitten printti

Digitaalinen julkaiseminen on vääjäämätöntä, toimittajahan jo muutenkin kirjoitta digitaalisti, missä siinä enää paperia tarvitaan? Työvuorot uusiksi, ilta-yö -vuoro pikakirjoittaa aamun lehden.

Risku: Vehkoon ehdottama lisäajan antaminen printtilehden tekoon ei tuota lehteä, vaan aikakausijulkaisun, erikoispainoksen, kirjasen tai teemallisen sarjajulkaisun. Hänen ehdotuksensa on hyvä, eikä siinä tarvita työaikojen muuttamista eikä niitä toimittajiakaan. Pätevät julkaisut voidaan tehdä parhaaseen työaikaan, parhaiden osaajien toimesta ja parhaita kanavia käyttäen. Aineisto on jo digitaalisessa muodossa, joten ne muutamat harvat paperiprintit otetaan kovalla taksalla, jos Kansallisarkiston lisäksi joku muu vielä paperia haluaa.

Digitaalisuuden etu on, että sisältö painottuu, ei paperi. Toimittajat olivat paperiprinttimedian omistusjärjestelmän takalukko, jonka avautuessa sisällöntuotanto siirtyy pois ainekirjoittajilta ja julkaisukanava siirtyy pois paperiketjusta. Vanha media on siirtymässä kohti Screen-Internet-Media-Operator -kokonaisuutta, mutta vain niiltä osin kun sen henkiset ja taloudelliset voimavarat riittävät. Kiire on kova, sillä operaattorit ovat samassa jamassa eli kaatumassa. Muutama mediatalo ehtii aloittaa SIMO-TAIC -mallin mukaisen toiminnan, ja selviää. Muut kuolevat. Toimittajia ei silloin enää edes muisteta.

8. Erikoistoimittajat

Suomalainen yleistoimittaja on säästämisen tulos. Samaa tasapaksua ja keskinkertaista voi tuottaa jokainen.

Risku: Toimittaja on jo valmiiksi siis osa ongelmaa. Miten luotettava ainekirjoittaja on, kun hän ”erikoistuu”?  Minkä tahansa lehden perustoimittaja joutuu tekemään ”juttuja” mistä tahansa asiasta, sammakkoprofessoreista murhaajiin. Evoluutio kehitti tähän onnettomuuteen hengissä- ja mielenterveenäpysymisstrategian selityksillä ”jokainen päivä on niin erilainen…” ja ”… ne ovat tämän ammatin raikkaita puolia”. Jokainen ymmärtää, kuunnellessaan itkunsekaisesta ylpistymisestä ryhdistäytynyttä toimittajaa, että ihan p**seestä tämä on ollut päivästä päivään. Jostain kumman syystä säälin tunteet ovat kuulijalta täysin kadoksissa.

Vehkoon idea erikoistumisesta tulee toteutumaan, mutta ei toimittajien ja mediatalojen toimesta. Erikoisartikkeleita tarvitaan vähemmän kuin mitä printti ja netti konsanaan tuottavat. Silloin kirjoittajien laatu paranee, eivätkä he voi olla enää nykytoimittajien kaltaisia. Nykytoimittajakoulutuskin lopetetaan, viimeiseksi tietenkin alue- ja etnisen tukien varassa olevissa oppilaitoksissa. Paperi ja toimittajat poistuvat tiedon, ymmärryksen, järjen ja ihmisen väliseltä alueelta.

9. Stasi-toimitukset passée

Lasijukisivutoimitukset ovat tarkimmin vartioituja. Mainostajat tulevat lukijoiden luokse, ottakaa lukijat toimitusten luo.

Risku: Tässä Vehkoo valitettavasti haluaa viihteellistää median, vaikka sitä alussa onkin vastustanut. Lukijoista toki osaavimmat alkavat kirjoittaa yhä enemmän, eikä tähän toimituksia, mediataloja, toimittajia ja paperia tarvita. Mutta silloin kun rahvaan ITE-ajatukset alkavat vallita toisten ITE-ihmisten täysipäiväistä olemassaoloa, olemme lähellä Saksassa aikanaan tapahtunutta kansantypertymistä ja asumisen nykyistä ikeanisoitumista.

Rahaa tarvitaan, kun kirjoituksia julkaistaan. Mutta näin lyhyt arvoketju ei tarvitse mediataloja, paperia ja painokoneita. Suurin ongelma on suora mainosrahan laajamittainen tuloutus taitaville kirjoittajille. Kun tämä on ratkaistu, mediatalojen ainut omistus, rahantuloutuksen omistaminen, katoaa. R-kioskit valvovat postikorttien jakeluketjun viimeisenä lenkkinä koko postikorttibisnestä. Onneksi kukaan ei enää lähetä kortteja. Operaattorien viimeinen omistus, kännykkäliittymän SIM-kortti, poistuu pian ohjelmistoperustaisella SIM-kortilla. Operaattorit katoavat. Jos printtimediatalojen on avattava ovia, avatkoon, sillä se on aivan sama, talot suljetaan kaikissa tapauksissa.

10. Tarkoituksellinen huono toteutus kunniaan

Teknologiayritykset menestyvät tekemällä 95 % virheitä, 5 % toimivaa. Mediatalot voisivat myös thedä kiireessä virhetä, jotta toimittajat saisivat omaa aikaa itselleen.

Risku: Hienoa! Mikään ei ole niin tärkeätä kuin aloittaa kirjoittaminen, mobiilipuhelinprojekti tai avaruusaluksen tekeminen, että saisi vihdoinkin epäonnistua oikein kunnolla. Olisi kuitenkin outoa, jos epäonnistumista kannustetaan samana aikana, kun juuri kukaan ei onnistu. Kuin tuonelan oraakkelina tälle päivälle pe 7.10.2011 julkaistiin Jorma Ollilan video Nokian epäonnistumisista epäonnistumisenpäivä.fi -sivuilla.  Suurena julistuksena sivulla sanotaan: ”Suomi tarvitsee kulttuurin, joka kannustaa epäonnistumaan. Tarvitsemme asenteen ja ilmapiirin, jotka tukevat kansakuntamme riskinottajia.” Mutta: Riskinottoon ei kuulu epäonnistuminen, vaan maksimoitu tai optimoitu onnistuminen tällä ensimmäisellä ja viimeisellä kerralla. Optimointi ja maksimointi tarkoittavat parasta valmistautumista onnistumiselle, ei laskelmoivaa suunnittelua epäonnistumisen puolesta. Epäonnistumisen päivä tulee onnistumaan, nyt saamme kannustavan käskyn epäonnistua. Suomi typertyy lisää, pian saamme yliopistoihin epäonnistumisen kandidaatin perustutkinnon ja jatkeeksi floppauksen maisteriopinnot. Nämä tutkinnot tulevat tietysti jo olemassa olevien osaamisen, menestymisen ja tuloksenteon kandidaatin ja maisterin tutkintoihin.

En kuitenkaan usko Johanna Vehkoon tarkoittaneen lainkaan epäonnistumisen suosimista, vaan sen valikoivaa ymmärtämistä ja harvinaisempaa hyväksymistä.

Johanna Vehko: Painokoneet seis! -kirja, Teos

Päätelmä:

Johanna Vehkoo muuttaa mediaa ja sen rakenteita kirjallaan Painokoneet seis! Hän esittää parhaalla mahdollisella tavalla kritiikkiä, eli hän tuntee media-alan, hän analysoi sitä sisällöllisesti ja rakenteellisesti, hän arvostelee media-alaa perustelevasti, ja hän esittää vaihtoehtoisia ratkaisuja median tulevaisuudesta. Olen hänen kanssaan samaa mieltä sataprosenttisesti lukuunottamatta yhtä asiaa: hän haluaa vielä puolustaa toimittajia, kun minä puolestani en näe heille mitään mediatulevaisuutta. Mielestäni Vehkoon teeseillä pelastetaan tiedon ja ymmärryksen välittäminen ja sisällön laatu, mutta ne eivät edellytä mediatalojen ja nykytoimittajien olemassaoloa.

Toimittajien käy kuin arkkitehtien, siis oman alani ammattilaisten: arkkitehdit eivät juurikaan suunnittele tavallisten ihmisten koteja, vain noin 3 % omakotitaloista on arkkitehtien suunnittelemia. Tilalle on tullut lukuisa joukko automaattisesti suunnittelua generoivia tahoja kuten talotehtaat, tyyppipiirustusten kopioijat ja ITE-suunnittelijat. Taloja ja koteja kyllä tarvitaan, mutta arkkitehdeilla ei ole sijaa tässä yhtälössä.

Toimittajilla ja arkkitehdella on yhteinen ongelma: heidän intressinsä, taitonsa, koulutuksensa ja asiakkaan ymmärtäminen eivät kohtaa. Toimittajilla ja arkkitehdeilla on kuitenkin erilainen asema ongelmassa: siinä missä toimittaja on ainekirjoitus-eetoksella matkassa, arkkitehti on ”täydellinen koti” -paatoksella. Arkkitehti on detaljitasoisesti ylikoulutettu generalisti, toimittaja artikkelinsa substanssin kannalta arkiajattelija. Toimittaja haluaa pelastaa maailman juttujen kautta, arkkitehti suunnittelun kautta. Ihminen sen sijaan haluaa sivistyä ja asua kodissa, ei ostaa juttuja tai suunnittelua.

Mielestäni Johanna Vehkoo on enemmän kuin toimittaja. Hän on siviilirohkea muutoksentekijä, joka kertoo selkeästi mitä on vialla ja mitä olisi tehtävä. Arkkitehtien ongelma jatkuu.

7.10.2011 Juhani Risku

P.S. Journalismissa on yksi vika: Päivänkohtainen intressi viestiä jotain laajemmalle kohdeyleisölle sisältää itsetuhoisen elementin. Nopeus ja määrä, sanoman lyhyys ja yksinkertaisuus saavat vallan, ja se valta kuuluu koneistolle (joka omistaa kanavan, tuloutusmekanismin ja korkean suosituimmuuden). Jos toimittajan ja mediatalon olisi tehtävä laadukkaampaa, perehtyneempää, perustelevampaa ja laajakatseisempaa informaatiota, kyse ei olekaan journalismista. Arkkitehtivertaus toimii taas hyvin: arkkitehdit niin mielellään, ja omaksi edukseen, haluavat sekoittaa arkkitehtuurin, rakennustaiteen ja raadollisen rakentamisen toisiinsa. Näin he mystifioivat arkkitehtuurin, jotta kukaan ei huomaisi sen olevan äärimmäisen harvinaista. Toimittajat hyötyvät journalismin ja asiantuntevan kirjoittamisen sekoittamisesta, sillä heidän kannattaa nyt vanhan median viimeisinä päivinä koettaa pitää kiinni kirjoittamisesta (sinänsä). Ainut asia mikä yhdistää journalismin ja asiantuntevan kirjoittamisen on kynä, ja se ei enää riitä.

P.P.S. Vastaavaa journalismin pelastusta on pohdittu mm. artikkelissa ”The Million Dollar Question, How are journalists to  survive? ” toukokuussa 2009. Myös artikkeli ”Quality of journalism in danger” vuodelta 2008 käsittelee journalismin laatua.

JRi

Advertisements
Kategoria(t): Journalistinen kritiikki – päivänkritiikki, Pikakritiikki Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.