6. Journalismin omia ideoita pelastukselle

Juhani Riskun kuusi median ja journalismin pelastamisartikkelia:

  1. Media ja teknologia – oletko oikeassa bisneksessä? (3.10.2011)
  2. Media kuolemankierteessä – media on avuton (8.10. 2012)
  3. Media vaikeuksissa – voiko mediaa auttaa? (20.5. 2013)
  4. Näin media pelastetaan – median turmatutkimus (25.5.2013)
  5. Journalismin pelastaminen – PRW-malli ja YLE-Sanoma-Nokia (3.6.2013 ja 20.7.2013)
  6. Journalismin omia ideoita pelastukselle (19.6.2013)

___________.___________

6. Journalismin omia ideoita pelastukselle

Edellisessä PRW-malliartikkelissa n:o 5 käsiteltiin Matt Potterin 99%-, SSRT– ja Open Journalism -malleja, Charles Warnerin Paper-into-bankruptcy-, Search-pays– ja Bill-Gates-pays -malleja. Riskun malleja TAIC-SIMO, 70Jours, Wikimploi ja InterestMachine käytettiin runkona Potterin ja Warnerin mallien kanssa.

Journalismin, ja median tila laajemmin, on vakava. Ne liittyvät toisiinsa tiiviisti siten, että median tuottojenkeräämiseen on tullut uusi taho lehtiyhtiöiden sijaan, ja journalismilta katoaa palkanmaksaja. Palkan journalistin suusta vei Google, Facebook ja Internetin vilpittömät insinöörit. He ottivat mainosrahat nerokkailla algoritmeillaan ja sisällön varastamisella.

Oleellista on myös Internet-median heikko tila. Kaikki sähköistä verkostoa hyväksi käyttävät yhtiöt eivät osaa ja pysty keräämään mainosrahaa yhtä tehokkaasti kuin esim. Google. Tästä on hyvänä esimerkkinä paperilehdet, jotka siirtävät printtiaineistoaan webbisivuilleen ilmaiseksi kaikkien nähtäväksi. Kun tähän on totuttu jo vuosien ajan, ei sisällöllä voida rahastaa laajassa mitassa. Muutamat lehdet, kuten Kauppalehti ja Helsingin Sanomat, ovat siirtäneet sähköisen aineiston maksumuurin taakse. Tällaiset tyhjällä rahastavat lehdet pitäisi saattaa ystävälliseen boikottiin nopeasti, jotta mainostajat siirtyisivät laajemmin luetuille saiteille. Printtilehdet eivät tarjoa maksullisilla webbisivuillaan mitään erityistä, josta kannattaisi maksaa. Suljetuilla sivuilla mainostavat yritykset kohdentavat mainontaansa kuin Pohjois-Koreaan, jossa ei ole ostavaa kansaa, vaikka kuinka mainostaisi.

Journalismin omat ideat ovat tyhjää

Journalismin hätä on ollut nähtävissä jo vuosia. Kaikki nämä vuodet journalismin ammattilaiset ovat saaneet visioida ja organisoida toimialaansa ennakolta. Mitä tämä miljardiyrityksiä, mediajohtajia ja -hallituksia, tutkimuslaitoksia ja professoreita ja aina niin fiksuja toimittajia vilisevä toimiala on saanut aikaiseksi?

Nämä vastuulliset ammattilaiset ovat toimineet kuten Washington Postin julkaisija Katharine Weymouth 1.7.2009 Coloradossa sanoi: “We will look at anything and are taking a wait-and-see approach.” Katsomme ja odotamme.

Journalistit ovat visioineet ja ehdotelleet kaikenlaista. Ohessa lyhyt lista:

  • 2004, Philip Meyer, Saving Journalism, ”Aidon sosiaalisesti vastuullisen journalismin säilyttäminen niin kauan, kunnes tulevaisuus löytää tavan ikuistaa ja myydä todellista journalistista vaikutusta.” Hal Jurgensmeyer visioi jo vuonna 2004 Knight Ridder -tiimin kanssa vastineen siintävään teknologiseen uhkaan elektronisen informaatiojärjestelmän avulla. Tämä oli ensimmäisiä ennakointeja Internetin vaikutuksesta mediaan. Meyer puolestaan näkee ainoana mahdollisuutena journalismin pelastamiselle olevan uuden mallin kehittämisen, jossa totuuden, valppauden ja sosisaalisen vastuun hyödyt yhdistyvät. Jurgensmeyer sanoo, että journalismin päätuote eivät ole uutiset eikä informaatio, vaan vaikutus (ihmisiin ja asioihin). Meyer kokoaa yhteen neljä asiaa journalismin laadulle: uskottavuuden, täsmällisyyden, luettavuus ja rekrytoinnin.
    Yhdeksi journalismin vakavaksi ongelmaksi Meyer näkee vanhan printtimedian omistajien tottumus ylelliseen 20-40% voittomarginaaliin. Laatujournalismikaan ei tule tällaisia voittoja näkemään. Johtopäätöksenä tälle voi vain ihmetellä mm. Sanomaan ja Almaan suursijoittavien intressejä. Voittoja ei enää koskaan tule, valtakin murenee ja sanottava siirtyy ilmaisille mediavälineille. Vanha media on pikkuparannuksilla vain yksikertaisesti huono sijoitus, johon joutilas ja tyhmä raha hakeutuu. Myy. Meyer ehdottaa journalismille tietämättään vaarallista asiaa: sertifikaatiota. Se tarkoittaa laadun standardointia suhteessa toimittajaan ja tekstiin. ”But if a reporter who also has a Ph.D. in environmental science is writing about drilling in the Arctic National Wildlife Refuge, it seems like  something a reader ought to know” on puolustuspuhe toimittajien ainekirjoitusvimmaa vastaan ja ammattipätevien bloggareiden puolesta, jo vuonna 2004! Kritiikki: Meyer ja Jurgenmeyer ovat vuosia edellä journalismia pohtiessaan. He sentään koettavat ehdottaa jotain, eivätkä vain omaksua Weymouthin kuvailemaa odota-ja-katso -asennetta. Tuomio: Vaikka Jurgenmeyer-Meyer -kaksikko näkeekin laatujournalismin ratkaisevan kaiken viivytystaistelulla ”kunnes tulevaisuus keksii jotain”, on parivaljakko todella edellä aikaansa. Jos heidät olisi otettu ajoissa vakavasti, voisi journalismin nykytila olla parempi. Googlen mainosalgoritmi olisi yleishyödyllisen journalismin keksimää ja yhteisesti jakamaa, laatu olisi luokkaa The Guardian ja BBC jopa Almassa, Sanomassa ja maalaislehdistössäkin. Nyt vuonna 2013 tiedämme, etteivät toimittajat ja mediayhtiöt ole keksineet mitään journalismin pelastamiseksi. Risku: Rasittavan saamatonta väkeä nuo journalistit, vuosikymmen alansa tuhoamista on enemmän kuin mitä Nokia tarvitsi: se romutti liiketoimintansa vuonna 2004 alkaneella systemaattisella hölmöilyllä, joka sai päätöksensä palindromipäivänä 11.02.2011. Nokia oli nopeampi tuhoamaan itsensä, siihen meni vain seitsemän vuotta.
  • 2009, Michael Rosenblum: ”Travel Journalists from Saatchi Academy”, ”Matkustavaiset journalistit Sanoma Akatemiasta”. Idea: 10000 videotuotantotaitoista kuvaajaterroristia tekee Starbucksille kukin 30 sekunnin mainosvideon ja laittaa ne YouTubeen. Kritiikki: Kolme asiaa tekevät idean mahdottomaksi. Miksi Saatchi ym. mediayhtiöt kouluttaisivat kilpailijoita itselleen? 10000 videokuvaajaa ei riitä 5-15 miljoonan journalistin jäädessä ilman työtä. 100x 10000 eli 1 miljoona riittäisi kattavaan kuvaamiseen. Mutta, kukaan ei pysty maksamaan esim. 10000:lle kuvaajalle kullekin 1000 euroa 30 sekunnin pätkästä, ainakaan monta kertaa vuodessa. Starbucks-esimerkin 10000 henkilöä ja kullekin 1000 euroa on yhteensä 10 miljoonaa euroa, mikä on liikaa isollekin ketjulle yhtä kampanjaa varten. Etenkin kun saman ja enemmän Starbucks saa kansainvälisellä videokilpailulla, jossa palkintoina on vaikkapa 1000 Sonyn videokameraa á 1000 €/kpl. Globaali kampanja yhdellä miljoonalla eurolla, aineisto venytettynä koko vuodelle. Tuomio: Idea ilman realismia, kiihdyttää alan ja journalistien typertymistä. Herraskainen ajatus videomiljonääriltä.
  • 2009, ABC Newsin David Westin: ”Erikoistuminen on ratkaiseva tekijä.Idea: Tarjoa jotain sellaista, mitä muut eivät osaa. Samojen uutisten parempi toimittaminen ei lyö leiville. Westinin esimerkkinä on hurrikaani Gustav vuonna 2008, jolloin ABC News laittoi miljoona dollaria 20 henkilön laadulliseen ponnistukseen, ja kaikkeen olisi riittänyt yhden ja saman otoksen pyörittäminen illasta toiseen TV:ssä. Kukaan ei olisi huomannut eroa. Kritiikki: Erikostuminen on ainut malli, joka toimii rajoitetussa ympäristössä. Laatu ei tarkoita erikoistumista, eikä journalismin korkea laatu enää ole kilpailutekijä. Aikakauslehtien erkoistuminen ja brändi merkitsevät eniten siirryttäessä kohti digimediaa. Tuomio: Tekniikan Maailma tulee selviämään, mutta ei Teknari (laihan ja rajallisen sisältönsä vuoksi). Yksi naisten yleislehti, yksi muotilehti ja yksi kauneuslehti selviävät tablettimuodossa, muut kaatuvat. Noin 5 % aikakauslehdistä menestyy digimedian puolella. Pudotustaistelu kannattaa aloittaa jo heinäkuussa 2013, kun alalla on hiljaisinta aikaa.
  • 2009, Mark Cooper, The Future of Journalism Is Not in the Past. Idea: Journalismi pitää pelastaa siksi, että se on yleistä hyvää ja se on julkisen ja yleisen sektorin vahtikoira. Näistä syistä journalismilla pitää olla ei-kaupallinen rahoitus, joka hoidetaan valtiollisella tuella. Analyysi: Cooper toteaa, että tulevaisuus on täysin digitaalinen, eikä maantieteellisellä sijainnilla ole enää merkitystä journalismille. (Sisällön) funktionaalinen erikoistuminen syrjäyttää maantieteellisen erikoistumisen. Paikallislehdet eivät enää kirjoita kansainvälisistä asioista, mainosrahat katoavat eivätkä fuusiotkaan auta. Ilkka, Turun Sanomat, Aamulehti, Keskisuomalainen, Etelä-Saimaa ja kaltaisensa kuoleva (Helsingin Sanomat ja Kaleva jäävät viimeisiksi). Cooper sanoo: ”The commercial mass media newspaper model was failing to properly fulfill its public function long before its economic model collapsed.” Oikeastaan sanomalehti epäonnistui paljon enemmässä kuin selviytymisessään TV:n, radion ja Internetin tulemisessa ja julkisen palvelutehtävän menettämisessä. Sanomalehti ulsosmittasi omistajilleen muhkeat 20-40% voitot eikä käyttänyt uusiutumiseensa lainkaan varoja ja älyä. Lehtimogulit typeryyksissään tuhosivat oman liiketoimintansa, koska he eivät aloittaneet journalismin abstraktiomuutosta, mainonnan algoritmipohjaisuutta, mediaformaattien kehittämistä eivätkä teknologista mobiili- ja medianäyttölaiteliiketoimintaa. Mogulien rahoja käytettiin journalismin brick-and-mortar -kehitykseen, eli rapattiin ja muurattiin lasipalatseja töölönlahdille. On aivan oikein, että Suomen ja Amerikan murdochit tulevat menettämään rahansa ja talonsa, mutta samalla menee palkanmaksaja journalisteilta. Cooper pitää varmana, että laatujournalismi, siis hyvä reportaasi ja tutkiva journalismi, tulevat surkastumaan. Edes mediayhtiöiden fuusiot eivät auta. Hänen visionsa journalismin tulevaisuudesta perustuu julkisen vallan ja kansalaisaktivismin antamiin mahdollisuuksiin. Pussiin Cooper puhuu itsensä halveksiessaan ”kakofonista blogosfääriä” mutta samalla todeten, että se muodostaa siemenen vaihtoehtoiselle journalismille. Tuomio: Mark Cooper on journalistien jaetussa romanttisessa harhassa kuvitellessaan, että journalismilla on jokin julkinen tehtävä yleisen hyvän ja poliittisen vahtikoiran tehtävissä. Niitä ei ole koskaan edes luovutettu journalismille, miksi tilanne olisi nyt toinen? Kansalaiset ja blogosfääri sen paikkana ja kanavana on ainut kansainvaltainen taho yhteiskunnan tarkkaajana ja toimien organisoijana.
  • 2009, Free Press -raportti: ”The Raportti”, kaiken ratkaiseva amerikkalainen journalismin evankeliumi. Free Press (Wiki) on yhdysvaltalainen organisaatio, joka pyrkii rakentamaan Yhdysvaltoihin valtakunnallisen kansanliikkeen, muuttamaan media- ja teknologiapolitiikkaa, edistämään yleistä etua ja voimistamaan demokratiaa. Free Pressin raportti on koko Amerikan veto laittaa journalismi ja media kuntoon. Kritiikki: Free Press -raportti analysoi journalismin tilaa hyvin, mutta unohtaa tärkeimmän seikan: koko journalismin sotku on omaa ainekirjoittajabimbojen (=miesten) täyttä hölmöilyä. Free Press ulkoistaa syyt Internetille, mainostajien paolle ja tukien puuttumiselle. Free Press myös katsoo journalismin olevan perustuslaillinen osa demokratiaa, ja vaatii journalismille institutionaalisen ja taloudellisen tukijärjestelmän. Free Press myös syyttää lukijoita siitä, että  he pitävät ammatillista journalismia ala-arvoisena. Kerho on myös kateellinen siitä, että bloggarit kritisoivat journalisteja tekemällä hyvää bisnestä. Viranomaiset saavat osansa siksi, etteivät ole hoitaneet journalismin kriisiä poliittisena aktina.
    Free Press elää myös itsepetoksessa sanoessaan: ”We must develop a new system to pay for accurate, credible and verifiable journalism”. Yhtään tämän pidemmälle he eivät pääse, ja juuri tässä olisi asian ydin.
  • 2010, Patricio Robles (toim.): Journalismivero ylös ja tukiaiset peliin. Idea: Verotetaan kaikin mahdollisin tavoin mainostajia, verkkopalvelijoita ja media-alan parasiitteja. Verot käytetään tukiaisiin hyvän journalismin puolesta. Kritiikki: Mainostaminen muuttuu kalliiksi ja sitä vältetään, mainosrahojen kanavointi löytää uusia reittejä. Pian valtiovalta joutuu pelastamaan mediayhtiöitä. Tuomio: Verorahat menevän valtion pohjattomaan kassaan. Mediavero kannustaa Googlea ja vastaavia hoitamaan rahankeruun yhä paremmin, jolloin jäljelle jää vain vero. Erityistuomio: Robles puhuu journalismin suulla sanoessaan ”… newspapers will have to look closely at their products, experiment with new business models that deliver value consumers and advertisers can truly believe in.

Mediaan sijoittajat häviävät rahansa ja valtansa

Sanomaa ja Almaa ostavat suursijoittajat eivät ole sijoittamassa menestyviin pörssiyhtiöihin, eivät journalismiin, vaan valtaan. 20-40 %:n voitot ovat historiaa, kuten median valtakin. Jos valtaa on, on se luokka Disneyn Mikki Hiiri. Näillä sijoittajilla on Kekkosen ajan käsitys vallasta siten, että tuona aikana juuri lehdistöllä oli media hallussaan. Suursijoittajaa Sanomassa ja Almassa kiinnostava valta heikenee lehti lehdeltä, TV-ohjelma ohjelmalta. Satojen miljoonien arvoisena ystävällisenä neuvona näille mediasijoittajille kerron, että voin auttaa vain toista. Kannattaa sijoittaa muutama sata miljoona euroa TAIC-SIMO -malliin, ottaa toiselta koko bisnes pois, ja menestyä globaalisti. [Konsulttina palkkioni on 25% sijoituksen arvosta plus 25% jokaisesta säilytetystä omasta miljoonasta ja 25% jokaisesta voitetusta kilpailijan miljoonasta. Muussa tapauksessa voidaan leikkisästi sanoa, että pitäkää tunkkinne.]

Missä ovat journalismin seuraavat menestysalat?

Status Quo eli journalismin menestyksen perusta. Ainekirjoitusvimma on journalismin olemassaolon tärkein perusta. Teiniromantiikka ja äidinkielen opettajan kannustus yhdistettynä kiltin tytön syndromaan (toimittajapojan kiltin tytön syndroomasta nyt puhumattakaan) on masentavin peruste ammatinvalinnalle. Journalismin alalle on pandemian tavoin tulvinut herttaisia tyttöjä ja heidän miespuolisia vastineita, jotka tuhosivat yhdessä koko toimialansa ja sen tulevaisuuden. Silloin kun olisi pitänyt alkaa tehdä mainosalgoritmeja, valloittaa teknologiaa ja mediaa, konseptoida iPhoneja ja iPadejä, tämä neitijoukkio kirjoitti ”laatujournalismia”. Nyt sama joukko poraa surkeaa huomistaan. Voiko tämä joukko journalistineitejä mediakorporaation johdosta aina horoskooppeja kirjoittavaan harjoittelijapoikaan tehdä vielä jotain journalismin alalla?

Laajennettu ainekirjoitus on ainekirjoituksen seuraava aste. Siinä poisopitaan neiteilystä ja ryhdytään tosi toimiin. Jos ihmiset haluavat tuksu-tason juttuja, on niitä kirjoitettava kaiken uhallakin. Tutkivaa ja kriittistä journalismia ei haluta. Kovaa journalismia on opiskella bloggareiden vahvuuksia ja kansalaiskirjoittamisen alkeita, ja tehdä niistä uusi sovitus. Mene ulos ja juokse juttujen perässä. Tee sitä mitä opettajasi ja professorisi halveksivat. [Journalistit aina rasittavuuteen asti korostavat laatujournalismia ja sen tuhoa. Siksi he voisivat koettaa edes hetken tehdä kaiken päinvastoin, eli tehdä rappiostaan kovaa bisnestä.]

Poliittinen valvonta. Politrukkitoiminta ja luokkaviha ovat oleellinen osa hallintoa, miksi ei siis journalismiakin. Kun puolueviha, joka on läpinäkyvää jo hallituksessakin, valtaa lehdet ja toimittajat, saamme uutta näkökulmaa ja luettavaa. Toimittaja ei voi olla neutraali tilanteessa, jossa kansa haluaa poliittista verta sisäsivuille. [Tämä ei ole hyvää kansalle eikä vapaalle yhteiskunnalle, mutta journalismi kylä voisi paremmin.]

Poliittinen kannanotto. Toimittajan kannattaa ottaa kantaa poliittisesti ennen poliitikkoa. Näin poliitikko joutuu skarppaamaan ja saamme todellista realityä jokaiselle päivälle. [Kannatan puoluepolitiikan alasajoa. Poliittinen viha ja vihapuhe on pääosin journalistien syytä, koska politiikkaa uutisoidaan aivan liikaa. Hesarissa ja YLEllä voisi olla politiikasta yksi juttu päivässä, ja sekin marginaalissa. Politiikka järkevöityy mitä vähemmän se on uutisissa ja puheenvuoroissa. Toimittajan on ehdottomasti oltava puoluepolitiikan ulkopuolella. Edellisen kohdan ”Poliittinen valvonat” ideana on saada polotrukkitoimittajat esiin ja likvidoitua. Toimittajille on pidettävä nollatoleranssia siten, että yksikin piiru puoluepolitiikan suuntaan poistaa heidät aina neljänteen sukupolveen kaikista sisä- ja ulkotöistä pysyvästi.]

Uutiset. Valtaosaltaan uutiset eivät kuulu journalismiin. Uutinen, joka toistuu päivän aikana lähetyksestä toiseen, ei ole journalismia kuin ensimmäisellä toimituksellisella kerralla. Telex-tyyppinen kaukokirjoitettu uutinen ei edes ole toimituksellista, joten journalismi ei kuulu koko käsitteeseen.

Erikoistuminen. Vain ammatillinen pätevyys mahdollistaa erikoistumisen. Tekniikkalehden toimittajan pitää olla vähintään diplomi-insinööri, taloustoimittajan piakkoin nobelistiputkessa, terveystoimittajan on oltava ainakin lääkäri ja venetoimittajan sekä veneenrakentaja että merikapteeni. Wannabe-erikoistuminen ei enää riitä.

Kuvajournalismi. Robert Capa ja Henri Cartier-Bresson olivat jo, mitä kuva voi tuoda journalismiin? Kuvakulma muuttuu näkökulmaksi, valotusaika ajan kuvaksi, himmenninaukko asiantilan täydeksi avaamiseksi, tarkennus teräväksi kerronnaksi? Kuvajournalismin suurin ongelma on se, että otettavan kuvan eteen on tehnyt enemmän työtä Canon ja Nikon kuin kuvaaja koskaan. Kuvaajan merkitys lehtivalokuvaajassa on promillen luokkaa, kameratehtaan mahdollistaessa noin 100 % koko sessiosta. Jokaisen kuvan yhteydessä pitäisi, kuvaajan nimen sijaan, lukea kameratehtaan nimi Canon tai Nikon. Kun katsoo kuvajournalismille pyhitettyä Suomen Kuvalehteä, voi todistaa valtaosan sen kuvista olevan näppäilytasoa. Ei tietoakaan Capasta ja Ansel Adamsista. Maailmassa otetaan päivittäin yli miljardi valokuvaa, jotka täyttävät digitaaliset muistit ja pilvet. Näitä kuvia ei katso eikä kaipaa kukaan koskaan. Kuvajournalismin mahdollisuudet sulavat journalismin katoamisen myötä, sillä kuva sellaisenaan ei ole mitään, se vaatii kontekstin, älyllisen viestin ja vastaanottajakunnan. Kun journalismi on jo menettänyt vastaanottajakunnan, on kuva menettänyt katsojan. Inflaatiokin on iskenyt kuvaan: kun jokainen kansalainen toimii kuvaajana jo muutenkin, niin miksi h*mmetissä he katsoisivat muiden ottamia kuvia?

Kuvajournalismi voi kuitenkin olla muutoksentekijä koko journalismille. Tokaisu ”kuva pitää keksiä uudestaan” on tyhjä ajatus ilman konkretiaa, joten

Datajournalismi. Sen tekevät paremmin muut kuin journalistit. Data ja journalismi…

Informaation visualisointi…

Bloggailu. Miljoonat bloggaajat hoitavat journalismin laajan osan 50-prosenttisesti, ja se riittää…

PRW-malli, 7oJours ja TAIC-SIMO. Riskun malleilla voidaan pelastaa media, journalismi ja niiden liiketoiminta. PRW-malli sopii muutamalle radikaalille yhtiölle, joka tahtoo nousta menestyksekkääksi globaaliksi mediayhtiöksi. 70Jours-malli sopii eri lajitelmin minkä tahansa nykyisen mediatalon kohottamiseksi kilpailijoiden ohi. TAIC-SIMO puolestaan sopii mille tahansa media-, teknologia-, Internet- tai operaattoriyhtölle kilpailemaan Applen ja Googlen kanssa, vieläpä paremmin eväin.

Kysymyksistä vastauksiin. Tyhmä kysyy ja viisas vastaa. Toimittajuuden tärkeimpiä paradigmoja on kysyä (viisaita). Tämä on kuitenkin inhimillisesti hankala juttu, sillä alituista kyselijää pidetään tyhmänä, oli kysymys kuinka viisas tai tyhmä tahansa. Journalistin olisi saatava kysymysten tilalle jotain parempaa (kysykää professoireiltanne mitä). Journalistin kannattaa keskustella vastauksin, sillä se on haastateltavalle haasteellisempaa.

Elitistinen journalismi

Coloradon tilaisuudessa 1.7.2009 (ks. yllä Westin ja ylempänä Weymouth) Bloombergin Norman Pearlstine sanoi, että ”... journalismilla on riski saada samanlainen yleisö kuin klassisella musiikilla on – pieni, mutta halukas maksamaan.” Hän vaan ei satu tietämään, että klassisen musiikin köyhäinapu on mittava, kuten oopperankin. Jos journalismi toimisi vastaavan köyhäinavun turvin, olisimme valtavan poliittisen pelin ja vihan keskellä. Asia ratkeaisi vain sillä, että aina vallassa olevan puoluelehti EI saisi tukea. Jos tukea pitäisi antaa, olisi se annettava oppositiolle. Jos haluttaisiin tukea elitististä journalismia, olisi tuen maksatus päinvastaista eli tuki annettaisiin valtaapitäville. Tällaista journalismisotaa tuskin halutaan.

Elitistinen journalismi on siis marginaalista, harvalle kohdennettua ja tuettua. Sitä lukee vain ne muutamat, jotka ylellisessä ja herraskaisessa tilassaan viitsivät raahautua tekstin ääreen. Hekään eivät sitä tarvitse, mutta nauttivat harvain viihteestä.

Mikä olisi alentavinta journalismin pelastamiseksi?

Jos journalismi nyt palkkaisi markkinointi- ja mainostoimistot edistämään uutisointia, ainekirjoittamista ja toimittajuutta, olisimme todistamassa kahden tyhjänpuhujan naimatouhua: journalistien ja markkinointi-ihmisten. Tämä hanke todistaisi markkinoinnin ammattilaisten muutoinkin kyseenalaista asemaa kukkulan herrana: markkinointi johtaa brändiä, luo tuotemielikuvan ja koukuttaa ostavan asiakkaan.

Kun markkinointi on auttamassa journalismia, on tyhjän toimittaja toimittamassa tyhjää. Toisin sanoin: kun journalismilla ei ole enää mitään enempää annettavaa kuin kellä tahansa peruskansalaisella, repii markkinointi-ihminen siitä vielä laajan kampanjan ja viimeiset rahat pois journalistin suusta. On suorastaan omituista, ettei markkinointi-ihmiset laita samalla kuntoon koko maailmaa, koska he osaavat markkinoida mitä tahansa. Työttömyys hoituu markkinoinnilla, paperiteollisuus saadaan kuntoon markkinoinnilla, yleisurheilu ja hiihto saadaan voittoisaksi markkinoinnilla. Vakavasti ottaen, markkinoinnilla ei saada kuntoon mitään, markkinointiuho olisi syytä lopettaa koulutuksensa ohessa.

Masentavaa journalismin itsensä kannalta on David Westinin lausuma: “There’s been a lot of journalism that’s been done over the years that’s not worth a whole lot. You could have gotten it anywhere.” Päivänselvää on, että journalismin ja median pelastaminen tapahtuu muiden kuin journalistien ja media-ihmisten toimesta. He voivat lähinnä olla koollekutsujia niin kauan kun ovat isäntiä talossa.

19.6. 2013,  Juhani Risku, Inari

P.S. Monella toimialalla ja yrityksellä on tapana laittaa peliin kaikki älyllinen ja ammatillinen luovuus alansa ja yrityksensä pelastamiseksi. IBM ja HP tekivät osansa uudistumiselleen viimeisen kymmenen vuoden aikana, Apple kutsui Steve Jobsin takaisin yhtiöön. Vuori-insinöörit siirtyivät materiaaliteknologiaan, Suomen sellunkeittäjät muuttavat Brasiliaan ja menestyvä monopoliyrittäminen ostetaan Ruotsiin. Kaikki edellisiä on ohjannut realismi, järki ja hengissäselviäminen.

Usealla toimialalla on suojattu eliitti ja kurjistuva pääjoukko. Näitä aloja ovat mm. arkkitehtuuri, taiteet, journalismi, valokuvaus, kirjallisuus ja erityisesti runous, elokuva ja media kaikissa muodoissa. Näistä jokainen ala toteutetaan rahvaiden toimesta riittävän hyvin. Ainoastaan pieni eliitti, eräänlainen ammatillisen stasin ja hovin yhdistelmä, menestyy. Kuin lumeeksi niihin otetaan eri menetelmin, mm. kilpailuin ja armojärjestelmän kautta, uusia hang-around -jäseniä. He jäävät kiitollisuudenvelkaan ja alamaisasemaan odottamaan hovin kokelaisjäsenyyttä.

Journalismissa vain YLE:n toimittajilla on erityisasema avokätisen budjettirahoituksen johdosta. On kuitenkin oletettavaa, että YLE irtisanoo heikkoja toimittajia ja statisteja, ja ostaa ohjelmaa ulkopuolisilta eli nöyryytettäviltä tuottajilta. Paikallislehtien muutama toimittaja jää vastaamaan journalismista syrjäseuduille. Paikallisradiot menestyvät niin kauan kun niiden toiminta kaapataan harrastelijavoimin. Yleisesti ottaen, mediamainonta vähenee.

P.P.S. Jos yhdistetään kaksi asiaa, journalismin pelastaminen ja se, ettei journalistit sitä itse osaa tehdä, saadaan seuraava ratkaisumalli:

  • aloitetaan journalismin tulevaisuushanke
  • rahoittajana mm. mediayhtiöt, Tekes, Sitra, journalistit (50%-palkkaosuudellaan)
  • koollekutsujana journalistit
  • hankevetäjänä PRW-mallin toteuttajat
  • kesto kaksi vuotta
  • kustannus 5 M€ + 5 M€ (PRW + konsultit)

Hankkeesta jätetään pois kaikki alan professorit, tutkijat, tutkimuslaitokset, eläkeläiset, kustokset ja besserwisserit. Pois jätetyt mediayhtiöt maksavat jäsenmaksun tai ne likvidoidaan digimarkkinoilta ensimmäisinä. Huomattakoon, että journalismin sisällä on muutama ala, jotka voivat olla muutoksentekijöitä ja siis hankkessa toivottavina kumppaneina (datajournalismi, kuvajournalismi, informaation dynaaminen visualisointi, datasta merkitykseen -väki, TAIC-SIMO -väki ja koko joukko runoilijoita, insinöörejä ja taiteilijoita).

JRi

Mainokset
Kategoria(t): Bisneskritiikki, Journalismi, Journalistinen kritiikki – päivänkritiikki, Muotoilujohtajuus, Työ, Wikimploi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.