Muotoilujohtajuus, Marimekko ja kunnia

Päivitys to 27.9.2013 Marimekon Hetkiä-kankaan uuden käänteen johdosta.

Päivitys to 25.9.2013 Marimekon Hetkiä-kankaan johdosta.
Mielestäni Marimekolla on käytössään taiteilijan originaali. Näin kyseessä olisikin kopiointi toisin päin, eli laukussa olisi kopio Marimekon kankaasta.

Kun katsoo Hetkiä-kuvion lakanaa tai mukia, tai tarjotinta, huomataan, että kopioksi väitetyssä kankaassa on sama kuvio eri koossa päällekkäin. Sen näkee myös viivan paksuuksissa, jotka ovat suurennussuhteen mukaisesti ohuita tai paksuja.

Alla Hetkiä-kuvio tehtynä siten, että tarjottimesta ote muokataan niin, että siitä poistetaan valkoinen tausta. Sitten asetetaan kaksi kopiota päällekkäin ja skaalataan ne uutisoidun kuvan tavoin.

Marimekko-Hetkiä-kuvio-kuva-analyysi-Risku

50-prosenttinen pienennös on asetettu hieman eri asemaan taustan suhteen kuin alkuperäisissä Hetkiä-kuvioissa. On helppoa huomata, miten viivan paksuus muuttuu kuviota pienennettäessä.

Alla kaaviossa analyysiä, johon on otettu mukaan Hetkiä-kuvion muki ja lakana.

Marimekko-Hetkiä-kuvio-kuva-analyysi-2-Risku

Hetkiä-kuvio on mitä ilmeisimmin suomalaista muotoilua. Sen todistaisi kuvion alkumuodon löytyvän mukista ja muutamasta muusta tuotteesta.

_________________._________________

Päivitys 6.8.2013, käänne ti 6.8.2013: Marimekko hyväksyy taideteoksen alkuidean suoran varastamisen.

Taloussanomat 6.8.2013: Moorhousen kangas ei ole kopio. Lisäksi Marimekon konsultoimat asiantuntijat sanovat teosten olevan kaksi erilaista taiteellista tulkintaa.

Tässä Marimekon tapauksessa on taideteoksen syntyyn liittyvä traaginen haksahdus: Hutchinsin kuvitus ei ole tulkinta, vaan alkuperäinen teos. Teresa Moorhousen kuvio ei myöskään ole tulkinta, vaan Hutchinsin alkuperäisen teoksen käyttämistä Moorhousen teoksen synnyn alkuperänä. Tämän lisäksi Moorhouse on juuri sopivasti, eli Laitinen-Laihon määritelmän mukaisesti, vieraannuttanut teosta niin, että taideteoksen synty peittyy. Tämä on nimeltään Moorhouse Effect.

Teresa Moorhouse ei ole onnistunut Hutchinsin luoman alkuperän peittelyssä riittävästi. Hutchins näkyy vielä Moorhousessa. On todennäköistä, että Moorhouse Effect eli taideteoksen alkusynnyn varastaminen ja sen tarkoituksellinen peittely tulee laajaan taidetutkimukseen. Kun mukaan keskusteluun tulee taiteilijoita, eli taiteen synnyttäjiä ja muodonantajia, saamme enemmän tietoa ja ymmärrystä taiteen synnystä.

Olisi mielenkiintoista tietää ketkä ovat olleet asiantuntijoina Marimekon taidesynnyn nappaamishankkeessa. Nämä taideasiantuntijat ovat tekemässä traagista taidelausuntoitsemurhaa, sillä he tarkastelevat taideteosta ilman sen syntyä. Teokset siis vain putkahtavat heidän silmiensä eteen ilman alkuperää, intressiä, tarkoitteita, merkitystä, syntyprosessia ja kunniaa. Kun taidepuhetta pitää yllä muu kuin taidetta synnyttävä, on kyseessä aina jokin muu intressi kuin taide. Marimekon tapauksessa voi kyseessä olla tilaus, jossa sopiva lausunnonantaja selittää tilanteen yhtiön etua ajatelle. Tällöin kyseessä on liiketaloudellinen intressi. Taiteessa on ensin synty, sitten sen mukainen teos. Se kannattaisi opettaa taidehistorioitsijalle, amanuenssille ja finanssialan toimijoille.

Nyt kun Marimekko on antanut virallisen lausunnon toimitusjohtajan välityksellä, ollaan juridisesti vakavalla pohjalla. Jos Moorhousen tapaus käydään taiteilijoiden parissa läpi tarkemmin, ei Marimekolla ole enään mahdollisuutta selittelyn. Marimekko ja sen johto on heikoilla, kun he joutuvat pyörtämään sanansa ja tunnustamaan yhtiönä liiketoiminnan perustuvan taideteoksen synnyn varastamiseen. Tällöin yhtiön osakkeisiin sijoittaneen kannattaa luopua omistuksestaan, sillä yhtiöstä tulee Moorhouse Effectin alullepanija ja hyväksyjä, ja liiketoiminnallisesti sillä hyötyä tekevä. Tämä artikkelin alkuperäisenä tarkoituksena oli suojella Marimekkoa yksittäisen taiteilijan taideongelmalta. Jos taiteilijat eivät laajassa mitassa mm. taiteilijajärjestöjen ja taiteen ja muotoilun alan professorien ja tutkijoiden toimesta ota kantaa Moorhouse Effectiin, tarkoittaa se suoraa hyväksyntää taideteoksen alkuperän ja synnyn varastamiselle. Tässä taideala jakautuu kolmeen ryhmään: 1) taiteen synnyn varastajiin ja sen hyväksyjiin, 2) taiteen synnyn varastamisen vastustajiin ja 3) en-halua-kommentoida -taiteilijoihin, joilla on ilmeisesti taiteen syntyvarkaushankkeita meneillään ja historiassaan. Ennustan jakaumaa 33-33-34 %. On huomattava, että taideopintoihin kuuluu välttämättömänä toimintana taideteosten ja -ajatusten analyysi, rakenteen ja muoto-opin selvittäminen, teosten syntymekanismien tunnistus ja harjoittelu, ja teosten ilmiasun ja olemuksen vertailu. Kaikkeen tuohon tarvitaan valmistavia luentoja, lukemista, kopiointiharjoituksia, piirtämällä strukturointia, mestarien ohjausta ja kritiikkiä. Kopiointimetodilla on myös vastustajia.

Moorhouse Effectillä tulee olemaan suuri vaikutus graafisen muotoilun merkitykseen. Teoksen synnyn ja visuaalisuuden varastamisen ollessa niin helppoa, alalle ajautuu kahdenlaista väkeä: niitä jotka ottavat hyödyn muiden ideoista ja niitä, jotka kehittävät varastamista ja sen metodeja. Ensimmäinen ryhmä koostuu taiteilijoista, toinen amanuennsseista, äideistä, professoreista, finanssihenkilöistä ja bisnesmiehistä. On  mielenkiintoista nähdä, mitä Aalto-yliopiston hanke ”Taiteen arviointipatteristo” tulee kertomaan taideteoksen synnystä. Voi olla, että Marimekko halutaan pelastaa yliopistotutkimuksessa esimerkiksi niin, että Moorhouse Effectiä ei oteta lukuun, tai että Isoisän puutarha selitetään ”tulkinnaksi” jostain samasta mistä myös Hutchinsin Rosie’s Walk on tulkinta. Missähän mahtaa olla Hutchinsin näkemä puutarha?

Plan B, eli miten Marimekko vielä voisi selvitä skandaalista? Teresa Moorhousen temppu on vakava koko taidehistoriassa, ja Marimekko on ottanut sen liiketoiminnalliseksi perustakseen. Jos yhtiö ei peru päätöstään jatkaa taidesynnyn varastamisen hyväksyntää, Marimekko murenee vähä vähältä ja ns. annihiloituu pörssiyhtiönä. Plan B eli yhtiön säilyttäminen voi tapahtua seuraavasti:

  • syyskuussa 2013 Marimekko ilmoittaa tehneensä virhearvion Moorhousen ja taideasiantuntijoiden kohdalla, ja ilmoittaa tulleensa petetyksi
  • samalla Marimekko ilmoittaa, että yhtiönsä johto ei ymmärrä taideliiketoiminnasta (taideperustaisen pörssiyhtiön johtamisesta), ja irtisanoutuu välittömästi
  • samalla Marimekko pyytää anteeksi sen osakkeenomistajilta pörssitoiminnan kannalta epäilyttävistä toimistaan, kuten ilmoittamatta jättämiseen taiteilijariskeistään, johdon asinatuntemattomuudesta taideliiketoiminnan alueella ja uskomisesta ”taideasiantuntijoihin”. Samalla Marimekko ilmoittaa myös vetäytyvänsä pörssistä
  • näin Marimekko säilyy pienenä kangaspainona, joka voi olla ylpeä moralistaan ja sitten kuolla pois, sillä taidekangaspainaminen on huono bisnes.

Plan C, eli miten Marimekko murtautuu koko taidepainoalan globaaliksi menestyjäksi? Marimekko voi tehdä ns. abstraktiomuutoksen, jolla se korjaa liiketoimintansa perusteet kuntoon ja kohoaa globaaliksi taidepainoalan toimijaksi. Se tapahtuu seuraavasti:

  • Marimekon johtajisto pyrkii ja kirjautuu taideyliopiston opiskelijoiksi ja ryhtyy opiskelemaan taiteen synnyttämistä
  • opiskelemalla taidetta Marimekon johtajisto opiskelee myös taideperustaisen pörssiyhtiön finanssipolitiikan hallintaa, jota ei opi kuin opiskelemalla taiteen synnyttämistä. Osa opinnoista on poisopiskelua vinoutuneista rahoituksen ja markkinoinnin perusteista
  • kun Marimekko on kahdessa vuodessa vuonna 2015 joulukuussa noin kymmenen taiteen kandidaatin eli ns. Bachelor-tasoisen johdossa, on maisteritasoon vielä kolme vuotta, mutta yhtiöllä on globaali maine ja kompetenssi johtaa vaikeuksissa olevia suuria taideperustaisia yhtiöitä. Ei-taiteen ammattilaisten BA-nimike julistetaan ”taiteen kandinaatti” -nimikkeeksi, jotta heidän ensimmäinen tutkinto ei unohtuisi
  • Marimekon pörssiarvo kohoaa kohisten, kun kerta toisensa jälkeen kymmeniä kertoja suuremmat taideperustaiset yhtiöt fuusioituvat ilman ehtoja Marimekkoon
  • Marimekosta tulee neljässä vuodessa maailman merkittävin suuren abstraktiomuutoksen tehnyt yhtiö, joka kykenee toimimaan erittäin kilpailluilla tekstiili-, vaatetus-, muoti-, asuste- ja hajuvesialoilla
  • Marimekosta muodostuu ainut uskottava taideperustainen yhtiö, koska sen johto aina hallituksesta executiveihin on taiteen synnyttäjiä eli muodonantajia
  • Marimekon liikevaihto kohoaa uusien liiketoiminta-alueiden valloituksen myötä. Kangasliiketoiminta saa rinnalleen H&M:ia ja YSL:ia jalostuneemmat vaate-, muoti, koru- ja hajuvesisarjat, alabrändeihin sijoitetaan Vero Modaa ja Guerlainia.

Marimekolla on paras tulevaisuus  Plan C -mallilla. Riskun Plan C -mallin investointikustannus on noin 200 miljoonaa euroa (kolmessa vuodessa), josta palkkio on 20 milj. € lisättynä 20 % osakeomistuksella. Kun Marimekon liikevaihto ylittää 2 mrd. €/vsi ja kateprosentti on 10, on investointi maksanut itsensä takaisin jo vuonna 2017.

Plan C on esimerkki liiketoiminnan kehittämisen ankaruudesta, jota eivät saa aikaiseksi liiketoiminnan ja rahoituksen professorit eivätkä, konsultit ja entiset executivet. Sen saa aikaiseksi vain not so nice guy, joka pelastaa yhtiöitä. Plan C on todella vaikea ja rankka, mutta se on mahdollinen visionäärisen ja ankaran luovan johtajan toteuttamana. Pääsääntönä epäilijöille lause: jos ette itse osaisi tehdä ja toteuttaa sitä, älkää kuvitelko, ettei joku muu osaisi.

Marimekko kannattaa pelastaa, mutta toimien on oltava nopeampia kuin mitä Nokiassa on nähty. Nokiassa mentiin myös Excel-taulukko edellä, mikä on sukulainen Marimekon tapauksen kanssa.

Moorhouse Effect on mahdollisimman epämiellyttävä asia, meille taiteilijoille, Marimekolle ja TaiKille. Vain Plan C pelastaa Marimekon.

_______________________._______________________

Alkuperäinen artikkeli: Moorhouse Effect syntyy

Marimekko on ajautunut vuoden 2013 aikana monta kertaa muotoilulliseen ja taiteelliseen katastrofiin. Kyse on siitä, että Marimekon muotoilijat tekevät teoksiensa synnyttämisessä petoksen. Kyse ei siis ole taideväärennöksestä, vaan taiteellisen teoksen syntyyn liittyvästä petoksesta. Muotoilija varastaa idean joltain toiselta, koska oma luovuus ei riitä.

Marimekolla on v. 2013 ollut seuraavat neljä taideskandaalia ja yksi selvitettävä juttu:

Mikä erottaa taideväärennöksen taiteen syntypetoksesta? Taideväärennöksessä pyritään tekemään alkuperäisen kanssa identtinen teos, jotta väärennöksen arvo lähestyisi alkuperäisen arvoa. Taiteen syntypetoksessa taiteilija puolestaan pyrkii differoimaan vain hienokseltaan oman teoksensa alkuperäisestä, jotta oman petoksellisen teoksen tärkein, idean ja olemuksen alkuperä, hämärtyisi ja peittyisi hänen omistukseensa.

Yle: Marimekon kuosi muistuttaa brittikirjan kuvitusta - vertaa. Teresa Moorhouse on ottanut Pat Hutchinsin Rosie's Walk -teoksesta taiteellisen synnyn idean ja peitellyt sitä pienellä työstämisellä omakseen.

Kuva ”Taideteoksen synnyn varastaminen”. Vasemmalla Rosie’s Walk (Pat Hutchins) ja oikealla Isoisän puutarha (Teresa Ahtola-Moorhousen suunnittelema). Lisää kuvia teosvertailusta: Yle, HS.

Taideväärennös on normaalia, rehellistä ja avointa rikollisuutta, jossa on myös hivenen kunnioitusta alkuperäistä teosta kohtaan. Väärennöksessä nimittäin väärentäjä on yleensä erittäin taitava, hän valitsee arvoteoksia rikoksensa kohteiksi ja kunnioittaa taiteilijaa ja teosta pyrkimällä itse samaan täydellisyyteen. Väärennetyn teoksen arvon pitäisi oikeastaan olla suurempi kuin alkuperäisen, sillä väärennettyyn liittyy identtisyyden lisäksi salailun, piilottelun ja rikoksen kustannus. Näin väärennetystä teoksesta pitää pitää erityishuolta. Väärennetty teos voi olla myös monta kertaa parempi tekniseltä laadultaan kuin alkuperäinen.

Taiteellisen synnyn eli idean ja olemuksen varastaminen ja sen peittely on petos. Siinä missä väärentäjä tunnustaa rehellisesti varastavansa koko teoksen ja laittaa taitonsa täysillä peliin, taiteilijattaremme varastaa pyhimmän eli taiteellisen idean, ja petoksella koettaa kadottaa sen alkuperän. Tämä taiteilija saa vielä taidenaislauman eli taiteen ulkoiset henkilöt puolustamaan petosta väitöskirjoineen (Pauliina Laitinen-Laiho) ja yhtiön executive-asemineen (Minna Kemell-Kutvonen). Itse näen naiset taiteellisen synnyn ja muodonannon tulevaisuudentekijöinä. Tämä siksi, että feminiinisyys on myös miehen luomistyön perustana (ks. ote luennosta ”Eroottisuus taiteessa – miehen näkökulma” ja siihen liittyvä lyhyt PDF ja laaja PDF). Mielestäni esimerkiksi arkkitehtuuri tulee uudistumaan pikemminkin afrikkalaisen naisen toimesta kuin länsimaisen valkoisen miehen. Maskuliinisilla ehdoilla toimiva rakennusala on tällöin nujerrettava. Nyt Marimekon sotkuissa nähty naiskortin armoton käyttö säälinhaulla, äidin esiintymisellä, taiteilijattaren topakalla kieltämisellä ja kaunotartohtorin TV-esiintymisillä hakee vertaistaan. Artikkelissa jäljempänä näyttää siltä, että naiskorttia ei voi käyttää tilanteessa, jossa on tapahtunut vakava taidekämmi. Nainen on tasavertainen myös kannettaessa vastuuta taiteen moraalista, etenkin silloin, kun naiset voisivat olla taiteen tulevaisuus.

Kenen ongelma Kemell-Kutvonen on?

Minna Kemell-Kutvonen on Mika Ihamuotilan, Joakim Karsken, Marimekon osakkeenomistajien ja Suomen ongelma. Kemell-Kutvonen on myös muotoilun, Aalto-yliopiston ja Taideteollisen korkeakoulun ongelma. Kemell-Kutvosessa tiivistyy taiteen ja muotoilun kunnia, rehellisyys ja johtaminen, tai paremminkin niiden häpeällinen puuttuminen. On suorastaan omituista, etteivät Kemell-Kutvosen opettajat ja professorit puutu asiaan, saati journalistit tai Taideteollinen korkeakoulukaan. Voidaan jopa olettaa, että Kemell-Kutvonen luennoi seuraavaksi TaiKissa miten muotoilijat ja taiteilijat pystyvät peittämään jälkensä varastaessaan muotoilun ja taiteen ytimen, idean ja sen käytännön toteutuksen. Mainittakoon, että Minna Kemell-Kutvonen ja hänen valvojansa ja neuvonantajansa Joakim Karske Marimekon hallituksesta ovat Taideteollisen korkeakoulun kasvatteja. Taideteollisella korkeakoululla on todellinen ongelma, ja se kannattaa hoitaa pois mahdollisimman nopeasti. Samoin Marimekolla on todellinen ongelma, ja sekin kannattaa hoitaa pois mahdollisimman nopeasti. Marimekon taiteellisen katastrofin takana ovat Taideteollisen korkeakoulun läpäiseet Minna ja Joakim.

Mitä Laitinen-Laiho tekee taiteen syntypetoksen arvioinnissa?

Pauliina Laitinen-Laiho on taideväärentämisen asiantuntija, siltä rehellisemmältä puolelta. Hän taas ei tiedä, ymmärrä eikä osaa mitään taiteen synnystä, koska hän ei ole taiteen synnyttäjä. Hän on taiteen silmäilijä ja silmäilyn tuloksen analysoija. Laitinen-Laiho siis on mahdollisimman ulkopuolinen Marimekon petosasiassa.

Mitä ihmettä Laitinen-Laiho sitten tekee Ylen Aamu-TV:ssä? No, hän tulee lausumaan jotain, jota hän tulee selittelemään lopun ikäänsä:

Äkkiseltään kun katsoo niitä, niin kyllä ne on hälyttävän samannäköisiä, kieltämättä. Mutta sitten kun niitä alkaa katsoa tarkemmin, niin kyllä niistä huomaa, että kyseessä on kahden eri taiteilijan näkemys. Mitä enemmän katsoo yksityiskohtia, niin siellä on paljon nyansseja, jotka paljastavat, että kyllä siinä on kuitenkin tullut ihan eri taiteelliset näkemykset”, sanoo Pauliina Laitinen-Laiho.

Kun sanoo ”… mitä enemmän katsoo yksityiskohtia, niin siellä on paljon nyansseja, jotka paljastavat, että kyllä siinä on kuitenkin tullut ihan eri taiteelliset näkemykset…” Laitinen-Laiho puhuu verkkokalvokokemuksesta, missä ei tarvita aivoja lainkaan. Verkkokalvokokemus tarkkailee verkkokalvolle piirtyvää nurinpäistä kuvaa, ei taideteoksen koko olemusta, etenkään taideteoksen syntyä. Synnyn aikana ratkaistaan kaikki mitä taideteoksessa on. Tämä taideteoksen synnyn ymmärtäminen erottaa taiteilijat ja taiteen museolehtoreista, -amanuensseista ja -tutkijoista, eli ns. taiteen ulkoisista henkilöistä. Laitinen-Laiho, kuten em. henkilötkään, eivät koskaan tule pääsemään taidearvioissaan arkiajattelijaa pidemmälle. He eivät ole taiteen synnyttäjiä. Heille kelpaa mikä tahansa petoksella kopioitu, etenkin jos alkuperää on häivytetty edes hiukan. Erityisesti Laitinen-Laihon kannattaa konsultoida niitä taiteilijoita, joilla ei ole omia ideoita, mutta jotka haluavat ansaita varastetuilla ideoilla ja saada menestystä taidekentällä. Hän voi kertoa taidemaalarin vieressä istuen, miten paljon vielä pitää varastettua ideaa muuttaa, jotta se ei olisi väärennös. Tämä voisi olla Laitinen-Laiholle miljoonien arvoinen bisnes. Taidetantat voisivat puolestaan perustaa tällaiselle taiteelle museon (tässä tantta on myös mies).

Laitinen-Laiho sanoo myös: ”… jo esimerkiksi se, että toisessa työssä puun lehden roikkuvat selvästi raskaampina, erottaa ne toisistaan itsenäisiksi töiksi.” Onpa puissa eri määrä hedelmiäkin, mutta silti kumpikaan ero ei vie idean varastamista pois Moorhousen taiteellisesta varannosta. Oikeastaan Laitinen-Laihon kyvyttömyys tunnistaa taiteen tärkeintä, syntyprosessia, on huono uutinen koko taidemuseo- ja taidehallintoalalle. Koska taidemuseot ja taidehallinto, kuten edellisessä kappaleessa todettiin, pursuavat taiteen ulkoisia henkilöitä. On siis hyvin todennäköistä, että museoiden taideteokset on valittu väärin perustein, ja taiteilijoille jaettu taloudellinen tuki on jaettu taiteen ulkoisin perustein. Saattaa myös olla, että taidehallinnon ei ole tarkoituskaan toimia taiteen edistämiseksi. Voi olla, että taiteen ulkoiset henkilöt ovat suunnanneet taidetta ja taiteen syntyä omilla intresseillään. Näitä intressejä näyttävät olevan mm. puoluepolitiikka, sopiva taideretoriikka, taidehallinnon koulutusohjelmat, estetiikka ja invaasio taiteen hyväntekemiseen. Mutta niin kauan kun taiteesta antavat lausuntoja ja päättävät taiteen ulkoiset henkilöt, taide voi yhä huonommin.

On hyvin todennäköistä, että taiteen ulkoisten henkilöiden hallinnoimat taideinstituutiot alkavat romuttua vähä vähältä. Taidemuseoiden lehtoritädit ja amanuenssipojat siirretään pois, ja taiteen synnyttäjät astuvat sisään. Laitinen-Laiho on saanut liikeelle vyöryn, joka nostaa esiin taidealalla huseeraavat ulkopuoliset henkilöt ja intressit. Todennäköisesti taiteen ulkoisten henkilöiden poistaminen taiteen synnystä ja sen häirinnästä ei ala Suomesta. Se alkaa ryhdikkäiden taiteilijoidan ja taiteen synnyn tyysijasta, luultavimmin Italiasta tai Ranskasta.

En näe Pauliina Laitinen-Laiholla mitään mahdollisuutta enää arvioida luotettavasti taidetta, joka on synnytetty millään tavalla. Hän voi keskittyä väärennöksiin ja konsultoida taidesynnytyspettäjiä, mutta askelkin taiteen eettiseen syntyperustaan vie hänet heikolle jäälle. Hänen kannattakin jatkaa keskustelua jäästä.

Mikä on Joakim Karsken asema Marimekossa?

Joakim Karske on teollinen muotoilija ja Nokian päämuotoilija Marko Ahtisaaren alainen. Ahtisaarella ei ole edes 3-10 minuutin muotoilijakoulutusta, saati että hän olisi muodon synnyttäjä eli muodonantaja. Karskella on varmasti ristiriitaisin suhde omaan muodonantoonsa Nokiassa: hän raportoi muotoilustaan henkilölle, joka ei ymmärrä siitä ainuttakaan kommunikoitavaa asiaa. On oletettavaa, että Marimekossa Karske kostaa Kemell-Kutvoselle sen minkä Ahtisaari tekee hänelle Nokiassa. Karske jättää Kemell-Kutvosen heitteille Marimekossa samalla tavalla kuin Ahtisaari jättää Karsken Nokiassa. Heitteillejättö tapahtuu siten, että henkilö, joka ei ymmärrä muodonannosta ja muodon synnyttämisestä, ei pysty millään inhimillisillä keinoilla tukemaan kokenutta muotoilijaa esimiesasemassaan. Ahtisaari päämuotoilijana ja Nokian muotoilun kukkulanherrana ei pysty antamaan mitään arkiajattelijaa parempaa tukea ahdingossa olevan yhtiön tuotekehityksessä. Karske taas on suomalaisen muotoilun huippuja, joka ei voi voida huonommin missään muualla kuin Nokiassa.

Joakim Karske on Marimekon hallituksessa tuomassa maailmanluokan muotoilunäkemystä Marimekon kilpailukyvyn edistämiseksi. Siksi hänet on sinne valittu, ja siitä hänelle maksetaan. Marimekon muotoilukatastrofien yhteydessä Karsken pitäisi olla antamassa lausuntoja julkisuudessa ja ojentamassa Kemell-Kutvosta Marimekon design-studioissa. Loogisesti päätellen, Marimekon sarjakatastrofien suurimpia aiheuttajia on Joakim Karske.

Mitä Teresa Moorhouse on tässä teoksen syntyprosessissa?

Teresa Moorhouse on graafinen suunnittelija, kuvittaja mutta myös taidesynnytyshuijari. Hän on kuitenkin nuori ja kokematon taiteilijana, joten pikkupetoksen saa anteeksi kymmenessä vuodessa. Moorhousen ero Kemell-Kutvoseen on sama kuin sotamiehen tai siivoojan suhde kenraaliin tai siivoustyönjohtajaan. Moorhouse ei lopultakaan ole vastuussa kuin taiteelle, muotoilulle ja niiden kunnialle, ja sehän on selvästi vähäistä Kemell-Kutvosen ja Laitinen-Laihon puheiden perusteella. On myös huomattava, että graafinen suunnittelija ja kuvittaja on keveimmän muotoilualan eli piirustusalan ammattilainen. Valtaosa näistä kevytmuotoilijoista on pelleilyn ja viihteen kanssa tekemisissä mm. sarjakuvapiirtäjinä, mainostoimistojen kuvittajina, mobilipelipossujen piirtäjinä ja eräänlaisina taideaskartelijoina. Heillä ei ole asemaa tuotesuunnittelussa, tuoteinnovaatiossa ja niiden menestyksellisessä johtamisessa.

Moorhousen Marimekolle laatima kuvaus teoksen Isoisän puutarha” synnystä on seuraava: ”Isoisän puutarha on saanut innoituksensa nimensä mukaisesti jännittävästä puutarhasta, jossa valmistettiin hunajaa ja ihailtiin runsaita kukkapenkkejä ja omenapuita”. Siinä ei sanallakaan mainita teoksen idean alkuperää, eikä jännittävän puutarhan, hunajan, kukkapenkkien ja omenapuiden omistajaa. Kuvaus vaikuttaa dramaturgiselta vieraannuttamiselta pois Pat Hutchinsin Rosie’s Walk -teoksesta. On vaikeata koskaan tietää, mitä olisi tapahtunut, jos Moorhouse olisi maininnut alkuperän rehellisesti. Nyt kuvaus vaikuttaa alkuperän salailulta.

Teresa Moorhouse kuvaa taideteoksiensa syntyä varsin tarkoin mm. seuraavasti:

  • Ennen hän piirsi hirveän paljon. Nyt ajatustyötä tulee tehtyä enemmän ja pidempään ennen luonnostelun aloittamista
  • On hassua, että näinkin pitkällä kokemuksella jokaisen tuotantoon valitun kuosin jälkeen minusta tuntuu, että en enää koskaan pysty suunnittelemaan yhtään mitään.”

Luovuutensa menettäneen epätoivoisen taitelijan yhdistäessä Moorhousen mainitsemat ”ajatustyötä tulee tehtyä enemmän” ja ”… minusta tuntuu, että en enää koskaan pysty suunnittelemaan yhtään mitään”, taiteilija voi helposti sortua alimpaan, eli kopioida synty toiselta taiteilijalta. Kun synty varastetaan, vietiinkö lapsi vai kohtu?

Moorhouse Effect on syntynyt

Teresa Moorhousen edustama muotoilun kevein ammattialue, eli nopeimmin tuotettava ja katoava, ja keveimmin lopullisesti valmis eli käsin piirrettävä, graafinen suunnittelu ja graafinen muotoilu, on erityisen altis kopioinnille ja taiteellisen synnyn petokselle. Grafiikan alueella tapahtuu myös nopeimmin uutta, mutta se on useimmin pintaa ja epätodellista. Graafisen muotoilun heppoisuus ja sen ilmiasun ohuus suosii heppoisuutta ja ohuutta taiteellisessa synnyssä. Tässä ovat kompuroineet Moorhouse, hänen Pariisin koulun professorit ja TaiKin professori (kuka hän on?). Kun kaikki grafiikka tapahtuu pinnassa ja nopeasti, alkaa ammattitaitoinen piirtäjä ja photoshoppaaja nerouksissaan tuottaa asioita, jotka voidaan yhtä aikaa varastaa ja piilottaa. Siis ottaa toiselta pois ja kätkeä alkuperä. ”Minä en löydä kirjasta kuosiani.” Moorhouse on indikaattori graafisen muotoilun henkisestä korruptiosta ja romahtaneesta moraalista. Olemme saaneet maailmaan suomalaisen innovaation: Moorhouse Effect -ilmiön (vrt. Osborne effect, Elop effect, Ratner effect). Moorhouse Effect on taiteellisen synnyn alhaisin ilmiö: taiteellisen synnyn eli idean ja olemuksen varastaminen ja sen peittely. Moorhouse Effectiin liittyy häpeämättömyys, läheisosallisten liittoutuminen (ns. läheiskorruptio) ja alkuperän vieraannuttamispyrkimys. Esimerkkinä Moorhouse Effectin läheisosallisten liittoutumisesta eli läheiskorruptiosta ovat ns. äidin, Marimekko-yhtiön ja Pauliina Laitinen-Laihon sopimus tukea taiteellisen synnyn kaappaajaa kaikissa tilanteissa (Teresa Moorhousen konkluusio asiasta: ”Olemme keskustelleet asiasta avoimesti ja pysymme samalla kannalla, että kaikki on hyvin.”)

Marimekko on ns. platform eli syntysija (mahdollistaja, suosija, tukija, alusta) Moorhouse Effectille. Se ei ole Marimekon brändin kannalta hyvä asia, minkä vuoksi yhtiö pitäisi puhdistaa Moorhouse Effectin aineksista, eli TaiKin, muotoilujohtajien, hallituksen muotoiluvastuullisten ja yhtiön toiminnasta vastaavien johtajien osuudesta Marimekon liiketoimintaan. Moorhouse Effect olisi erityisen vaarallinen mm. miljardiluokan autonvalmistajien kohdalla. Jos esim. paljastuisi, että Daimler-Benzin muotoilijat ottavat suoria muotoideoita jostain kilpailijan automallista, olisi se skandaali. Daimler-Benz on varsin tietoinen Moorhouse Effectin vaaroista, joten se aivan kuin Laitinen-Laihoa kuunnellen ei otakaan uuden E-sarjansa profiiliksi paisutettua Nissan Versa Seadania vuodelta 2007, vaan soveltaa E-sarjaan prole-luokan pikkuautoa yleensä. Mercedes-Benzin E-sarjaa ei ole muotoiltu yhtä paljoa kuin morfattu (morphing) kahdella morfausfunktiolla: edellisen mallisarjan päämuodot ja pikkuauton yleinen profiili sulautetaan toisiinsa. Tämä on hyvin ymmärrettävää Daimler-Benzin ostajakategorisoinnin kautta: valtaosa E-sarjalla ajavista on alemman keskiluokan kouluttamatonta, juuri koskaan kirjoja lukematonta ja pompöösiyteen altistunutta, istumiseltaan hiukan ylipainoista ja itsestään huolta pitämätöntä taksiporukkaa. Jos joku muu E-sarjaa ostaa, ovat he hölmöyttään Daimler-Benzin kategorisoinnista tietämättömiä. Kyseessä on kuitenkin Moorhouse Effect, sillä E-sarja myy hyvin, kukaan ei tiedä, usko tai välitä auton heikosta suunnittelun alkuperästä, joka sekin on muotoiluhuijauksilla sopivasti peitelty. Jos pitäisin Moorhouse Effect -luentoa TaiKin muoto-opissa, saisivat opiskelijat hakea Nissan Versaa paremman esikuvat Mercedes-Benzin E-sarjalle, niitä on paljon juuri Kaukoidässä. Toisena muoto-opin E-sarja -harjoituksena muotoiluopiskelijat tuijottaisivat psykologi- ja antropologiopiskelijoiden kanssa aina rasitukseen asti autossa istuvia, ja yhdessä tekisivät näkemästään analyyttisen havaintopäiväkirjan. Ennen kysyttiin, että voiko ihminen näyttää typerämmältä kun hän istuu Ferrarissa? Mercedes-Benzin E-sarjalaisessa istuminen alkaa kiriä Ferraria kiinni. E-sarjan yksi päämuotoilijoista on Wini Camacho, ja kaikesta Mercedes-Benzin muotoilusta vastaa Gorden Wagener.

Miten Isoisän puutarha syntyi?

Puutarhan synty on Marimekon kohun ydin. Koetan toimivana taiteilijana, muotoilijana ja arkkitehtina rekonstruoida Isoisän puutarhan synnyn. Siinä lienee tapahtuneen seuraavaa:

  • törmätään suureen joukkoon ihania kuvioita, joista yksi löytyy Pat Hutchinsin Rosie’s Walk -kirjasta (esim. silloin kun äiti on luenut kirjaa tyttärelleen)
  • ihastutaan kuviin ja analysoidaan niitä silmäillen
  • analyysiä viedään pidemmälle skissipaperille (luonnospaperille) läpi piirtäen
  • skissille piirrettyjä uusia kuvioita detaljoidaan ja väritetään
  • asia unohtuu pitkäksi aikaa (jopa vuosiksi)
  • luonnokset putkahtavat esiin pöytälaatikosta
  • aika on sumentanut alkuperän ja luonnokset alkavat tuntua omilta
  • alkuperää ei jakseta jäljittää, koska kirja on kateessa
  • hikinen ja rankka työ siirtää luonnos painokangasprosessiin vapauttaa taiteilijan teoksen alkuperästä
  • painokangasprosessiin alistuminen antaa oikeutuksen varastetun idean omimiseen (prosessi on niin työläs, että tämä käsityötason arkitehtävä korostuu omistussuhteen arvossa ja merkityksessä)
  • Marimekon sisäinen muotoilukulttuuri tukee pienoista lainailua ja harmitonta varastelua, tämä malli on kaikkien yhtiön taiteilijoiden yhteisessä ajattelussa ja säännöstössä, ja yhteisesti hyväksytty
  • taiteen ulkoiset henkilöt eli ns. kukkahattusedät ja -tädit (museolehtorit ja -amanuenssit, taidearvostelijat, galleristit ym. taidetta synnyttämättömät) ovat tulleet ”määrittelemään” taidetta sen jälkeen, kun taide on jo syntynyt. Heille kuten Laitinen-Laihollekin, käy mikä tahansa. Normaali rikos- tai sairausluokitettu teko, eli hirtetty kissa spermalla kuorrutettuna, on nostettu taiteeksi. Kun kehittymätön taiteilija ottaa taiteen ulkoisten henkilöiden taidemäärityksen standardikseen, on hän siirtämässä omaa taiteilijan moraaliaan ja vastuutaan itsensä ulkopuolelle
  • vielä kerran ennen painokoneen ensipyörähdystä taiteilijalla käy epävarmuuden häivähdys, mutta kun edessä on vain napinpainallus, hyppy Moorhouse Effectin syntymiseen on otettu
  • kun painokoneet käyvät ja toisesta päästä tulee värillistä kuosia, taiteilija siirtää ajatuksensa muualle ja vahvistuu tekojensa oikeutuksesta
  • Moorhouse Effectin mukainen taideteos on syntynyt, ja taiteilijalle on kasvanut uusi todellisuus ja itsevarmuus sanoa: ”Minä en löydä kirjasta kuosiani.”

Isoisän puutarhan ja muiden vastaavien syntyvarkauksien kehitys perustuu grafiikan helppouteen ja nopeuteen. Koska grafiikan taiteellisen työn lopputulos on piirustus, on se esimerkiksi arkkitehtuuriin verrattuna kuin pellehermannin piirros verrattuna Louis Kahnin Bangladeshin National Assembly Buildingin luonnoksiin ja rakennukseen (1, 2, 3). Grafiikka ja graafinen muotoilu ovat selkeästi kevyempää ja näin muodoin ideoiltaan ja synnyltään rajallisempaa, ohuempaa ja vaatimattomampaa taidetta kuin esimerkiksi kuvanveisto, elokuva ja arkkitehtuuri. Jokaisen muotoilijan on oltava ainakin 70-prosenttinen graafinen muotoilija, mutta graafisen muotoilijan perusominaisuudet eivät takaa minkään muun taidealan taitoja. Huomattakoon vielä, että arkkitehtuuri ei ole kuvataidetta, eikä se perustu piirtämiseen (erillinen luentosarja arkkitehtuurin perusteista 90 op). Ns. taidegrafiikka, jossa teosta edeltää koko joukko luonnostelua, painolevyjen valmistusta ja itse painaminen, on monta astetta vaativampaa, kuin piirustuskeskeinen graafinen muotoilu.

On paljon harvinaisempaa varastaa teoksen syntyidea vuosia rakenteilla olevaan betonikolossiin tai tiililinnaan, sillä hitaan synnyn ja valmistumisen vuoksi muotoilija ehtii miettiä moraaliakin enemmän kuin grafiikan pikataiteilijat. Mutta kuka on tämä isoisä?

Moorhouse-päätös

Olemme keskustelleet asiasta avoimesti ja pysymme samalla kannalla, että kaikki on hyvin.” Kaikki ei ole hyvin, taidemaailma sai tuhansiksi vuosiksi taiteellisen synnyn petokselle nimen ”Moorhouse Effect”. Siihen liittyvät petoksenteon motiivi, tilaisuus ja kyky eli taiteellinen intressi, mahdollisuus ja taito. Moorhouse Effectiin liittyy myös tarkoituksellinen eksponentti, eli petoksenteon motiivin, tilaisuuden ja kyvyn peittely. Moorhouse Effectin tekee inhimilliseksi täysi häpeän puute ja paikoin tarkoituksellinen julkisuuden hyväksikäyttö. Moorhouse Effectin sponsorina on toiminut Marimekko Oyj ja tuotannosta on vastannut Minna Kemell-Kutvonen Joakim Karsken tuella. Kustannuksista ovat vastanneet Marimekko Oyj:n omistajat Mika Ihamuotilan valtuuttamana.

Teresa Moorhousen kannattaa matkustaa 5-10 vuodeksi maanpakoon, siis muotoilun ja taiteen maanpakoon. Työtä voi löytyä miltä tahansa alalta, ja iltaisinhan voi sitten piirtää värikynillä vaikkapa käärepaperille. Sen läpi kuultaa aina jokin kuvio.

Pe 2.8.2013 lisäys: Helsingin Sanomissa Teresa Moorhouse sanoo: ”Tämä on omaa suunnitteluani. Minä en löydä kirjasta kuosiani.” Hän toivoo, että ihmiset keskittyisivät kokonaisuuteen, eivät yksityiskohtiin. Ilmiselvän idean varkauden ja sen peittelyn jälkeen taiteilijallamme on otsaa hyökätä. Taiteen synnyttäjät ovat kiinnittäneet huomionsa kokonaisuuteen, Laitinen-Laiho yksityiskohtiin. Moorhousen HS-lausuman jälkeen en näe hänellä mitään uskottavuutta ja asemaa taiteen alueella. Itse jännitän enää sitä, mikä taidekoulu paljastuu Teresa Moorhousen kodiksi. Kunpa ei vain TaiK.

Taidekysymys: Mikä on Andy Warholin ja Teresa Moorhousen ero? Warhol sanoo Flowers-sarjansa perustuvan valokuvaaja Patricia Caulfieldin valokuviin, kun taas Moorhouse ”ei löydä kirjasta kuosiaan”.

Onko kyse noitavainosta ja vainoamisen mausta?

Teresa Moorhouse ei kopioinut mitään, vaan varasti teoksen idean ja synnyn ainekset ja peitteli ne isoisän nimissä. Ja nyt amanuenssi-äiti Ateneumista kiirehtii puolustamaan tytärtään siirtämällä keskustelun pois taiteellisen teoksen synnyn herkimmästä hetkestä, eli taiteen alkusynnystä. Voiko Ateneumin amanuenssi ymmärtää taiteellisen teoksen synnyn herkimmästä hetkestä, eli taiteen alkusynnystä, mitään? Ei, ellei hän ole taiteen synnyttäjä eli muodonantaja. Tässä vainoamiskeskustelussa yhdistyy kaksi henkisessä lamassa olevaa aihetta, journalismi ja taideteoksen synnyn ymmärtäminen. Se vahinko, minkä Veera Visapää saa aikaiseksi journalistisella taivastelullaan, on linjassa journalismin itsesääliseen itsetuhoon, mutta tarvittiinko siihen Veerakin? Veera Visapää kirjoittaa taidesynnystä kevyesti uutisoiden ja kritiikittömästi asioihin perehtymättä. Jos Veeran takana on tomppeli toimituspäällikkö, niin normaali irtisanomisprosessi päällikkö edellä, sitten Veera. Noitavainon hymistely akselilla äiti — Laitinen-Laiho antaa Visapäälle aiheen hyvää kriittistä journalismia uhmaten kirjoittaa ”… Ahtola-Moorhousen mielestä Marimekkoon kohdistetuissa kopiosyytöksissä on jo noitavainon makua. Laitinen-Laiho on aistinut samaa.” Kunpa naisväki ei olisi kaulaillut lauseen päätteeksi ja sopinut yhteisistä teekutsuista.

Toistan: Teresa Moorhouse ei kopioinut mitään, vaan hän varasti teoksen idean ja synnyn ainekset ja peitteli ne isoisän nimissä. Pauliina Laitinen-Laiho ei kuulu koko keskusteluun, sillä hän on väärentämisen asiantuntija ja siis nähnyt taideteoksia, mutta Pauliina ei ole taiteen synnyttäjä, eli hänellä ei ole ymmärrystä taideteoksen synnyn hetkestä eli siitä, mitä taideteos on olemukseltaan. Huomattakoon  myös, että on Pauliinan edun mukaista saada mahdollisimman TET-harjoittelutasoinen toimittaja uutisoimaan asiasta, että hän voi saada salakuljetettua omaa näkyvyyttä ja liiketoimintaa asiassa, joka ei kuulu hänen ymmärryskykynsä alueelle. Onko koko hanke Pauliinan masinoima?

Visapään artikkelin heikkoa journalismia kuvaa myös lausahdus ”ehkä tässä on vähän sitä, että etsimällä etsitään. Toisaalta on hyvä, että aidon ja kopion rajaa pohditaan. Kuka meistä pystyy olemaan tuomari?” Me emme tiedä, kuka näin sanoi, mutta se lienee äiti. Tässä otettiin kolme säälikorttia esiin, alistuvannöyrät ehkä-ja-vähän -kortti, hyvä-että-keskustellaan -kortti ja kuka-meistä-pystyy-olemaan-tuomari –kortti. Näillä korteilla on tarkoitus siirtyä vetoamaan sääliin, jota saa aikaiseksi huolehtivan äidin saapuminen Ateneumista. Ymmärrän tiikeriäidin roolin, mutta joskus sen täytyy sanoa, että ”pentu kulta, lopeta tuo väärinteko ensimmäiseen kertaan ja häpeä”.

Tekikö joku taiteellisen itsemurhan? Kyllä, koko joukko naisia: äiti, Teresa, Pauliina, Veera, Minna (ja Joakim). Muutamat ajopuina ja ymmärtämättään, kaksi liikevoittoa tavoitellen, yksi journalismin tappamiseksi, yksi tiikerinpentuna ja yksi tiikeriäitinä. Yksi miehenä.

Vainoamista vai ei? Ei, sillä Marimekon taiteellinen syntyprosessi alkaa hahmottua: 1) ylin taiteellinen ja muotoilullinen henkilö, eli hallituksen Joakim Karske, on yhtä pihalla kuin Artekin hallituksen muotoilujohtajaedustaja, 2) Marimekon taiteellinen muotoilujohtaja on sarjatunari, joka on kuin teflonia: mikään ei tartu pintaan, ei hopea eikä häpeä, 3) Marimekon muotoilijat ovat kuin B-luokan piirustusoppilaat, 4) Marimekon omistajissa ei ole ryhtiä vaatia johtajistoa ojennukseen, 5) eikä Marimekon toimitusjohtaja välitä yrityksensä maineesta, kunniasta ja muotoilusta pätkääkään. Eikö finanssikoulussa kerrottu, että yhtiön ydin ja pyhin maksaa palkan ja tuottaa voittoa, ja Marimekossa se on taitelijasielun puhtaus, rohkeus ja taito. Menikö koulutus Excel-taulukon tahdissa?

Entä vainoamisen maku? Huono maku jäi koko jutusta, sillä siihen on sotkettu kaikki asiat sekaisin ja kaikki sotku olisi niin helposti voitu välttää. Jos Taideteollinen korkeakoulu olisi hyvä muotoilukoulu, ei tuota määrää suomalaista muotoilujohtajuuskatastrofia olisi saatu aikaiseksi. Jos Marimekon osakkeenomistajat olisivat olleet ryhdikkäitä ja olisivat välittäneet omaisuusmassastaan, olisi kauan sitten syntynyt Marimekko Investor Activist -ryhmä MIA, joka potkisi toimitusjohtajaa myöten hallituksen ja muotoilujohtajan pois. Jos journalismi olisi elinkelpoista ja edes ala-arvoisesta seuraavallakaan tasolla eli edes huonoa, olisi Marimekko selviytynyt jo vuosia sitten taidesynnyn varkausonnettomuudesta. Jos finanssikouluissa olisi opetettu kaikkien (KAIKKIEN) liiketoiminta-alueiden rahanansainnan perusteet, olisivat mm. Nokia, Marimekko, Kodak, Polaroid, Sony ja HP kunnossa. Finanssikouluissa pitäisi siis Marimekon tapauksessa opettaa taidetta, Nokian tapauksessa muotoilua ja TAIC-SIMO -mallia. Nokian osakkeen arvo ei nouse muotoilulla eikä edes kassavarojen sijoittelulla, vaan huhuilla. Se on pitemmän päälle huono bisnesmalli. Huono maku on jäänyt myös taiteilijajärjestöjen ja Taideteollisen korkeakoulun professorien vaitonaisuus. Perehtykää ja puolustakaa edes! Vai olisiko aika vaihtaa puheenjohtajia ja professoreita?

Mikä on Marimekon ja sen muotoilijoiden tulevaisuus?

Teresa Moorhouse, kuten aikaisemmin taiteen syntypetoksesta kiinni jääneet, ovat lopulta vain syyntakeettomia taiteilijoita, jotka saavat anteeksi tekosensa, kunhan lupaavat olla kilttejä ensi jouluna.

Joakim Karskelle ja Minna Kemell-Kutvoselle en sensijaan näe mitään tulevaisuutta taiteessa ja muotoilussa (paitsi Karskelle yhdellä poikkeuksella, alla viides bullet point). He ovat yhtiönsä herkimmän ja tärkeimmän johtajia (JOHTAJIA), eivätkä ota siitä mitään vastuuta. Karske ei toimi edes Suomen suurimman katastrofiyhtiön muotoilun ryhdittämisessä, vaan piiloutuu arkiajattelijoiden taakse johonkin pikselitason työskentelyyn. Tämä ei ole muotoilujohtamista.

Jos Karske ja Kemell-Kutvonen ovat Taideteollisen korkeakoulun muotoilujohtamiskoulutuksen tulosta, on Taideteollisella korkeakoulullakin ongelma: TaiKin IDBM- ja muut muotoilujohtamiskoulutukset ovat kyseenalaisia Nokian ja Marimekon muotoilun alennustilan vuoksi. Juuri niitähän IDBM:llä johdetaan.

Entä Marimekon onnettomat ja syyntakeettomat hissukkataiteilijat? Murtautukaa pois yhtiöstä, jossa on kelvottomat omistajat, kelvottomat omistajien edun valvojat eli hallitus ja kelvoton johto. Painokangastuotantoa saa ostaa kaupasta, eli painokankaan tuotanto on globaalisti edullista. Jakelutielle löytyy vaihtoehtoja, kuten markkinoinnille ja tuotemerkeillekin. Laittakaa yhtiön johdolle aikaraja, jonka jälkeen lähdette, ellei ryhtiä johtamiseen ole saatu. Ottakaa laatikoistanne omat piirroksenne ja toteuttakaa kaikki se mitä Marimekossa ei koskaan saisi tehdä. Miten yhtiö, joka vähiten välittää tärkeimmästään, olisi teille se kanava hyvien tuotteiden valmistamiseen? Jo yksin Finlaysonin koneilla saadaan tuotettua Marimekon alistettujen suunnittelijoiden ideat. Ja siihen vielä Kiinan koneet? Vai sitooko Marimekon mamma- ja tanttakaavut teidät yhtiöön?

Olisiko kaikelta tältä muotoiluhäpeältä voitu välttyä?

Kyllä olisi voitu välttyä, mutta ei kuitenkaan. Jos Taideteollisessa korkeakoulussa olisi systemaattinen muotoilun kritiikin ja muotoilujohtamisen koulutus, olisi siellä saatu valmiudet sekä välttää muotoilupetokset että hoitaa muotoilujohtamisella yrityksissä ongelmat tuoreeltaan. Jos Taideteollinen korkeakoulu olisi parempi muotoilukoulu, sieltä valmistuneet muotoilijat eivät sietäisi Karsken, Kemell-Kutvosen ja Ahtisaaren kaltaisia henkilöitä sotkemaan pörssiyhtiön tärkeintä, eli muotoilua ja muodonantoa. Jos Taideteollinen korkeakoulu olisi ollut edes kohtuullisen hyvä koulu, eivät Kemell-Kutvonen ja Karske olisi koskaan valmistuneet, tai he olisivat valmistunet pätevämmiksi. Nyt TaiK on epäonnistunut, eikä sille näy loppua.

Jos Marimekko olisi muotoilussaan ajan tasalla, heillä olisi pätevä ja vastuunsa tunteva muotoilujohto. Mika Ihamuotilaa ja osakkeenomistajia on petetty, ja he kuitenkin samalla kantavat vastuun yhtiön brändin saadessa kolhuja. Ihamuotila tosin on vastuullisempi yhtiön tilasta kuin omistajat, joten hänen tulisi toimia yhtiön eduksi viipymättä. Tässä artikkelissa on aivan riittävästi toimintatavoitteita ja -ohjeita siihen tarkoitukseen.

Miksi taide, muotoilu ja muotoilujohtaminen saavat ankarimman käsittelyn?

Muotoilulla ja muotoilujohtamisella ratkaistaan tuote- ja muotoiluperustaisen yhtiön menestys. Näin tapahtui Applessa Steve Jobsin ja Jonathan Iven johdolla. Eurooppalaiset autonvalmistajat onnistuvat huippumuotoilijoiden johtaessa yhtiön tuotekehitystä ja muotoilua. Niiden tuotekehityksessä mennään muotoilu, ei venttiilikoneisto, edellä.

Kaikella taiteella, kuten musiikilla, teatterilla ja arkkitehtuurilla, on ajatuksellinen ja ei-käsitteellinen alkuperä, joka käsitteellistyy ja saa muodon konkretiassa. Lopulta taide saa ymmärrettävän muodon konkretia-asteikolla eteerinen uni — raaka betoni (+/– 2). Tämä kaikki on todellisutta taiteilijalle eli taiteen synnyttäjälle. Mutta missä ovat taiteen ulkoiset henkilöt, nämä meidän mukavat wannabe-taidepuhujat? He ovat asteikon keskipisteen ympärillä kohdassa verkkokalvoarvio…..sommittelu…..taidepuhe. Miten nämä ihmiset voivat edes lisääntyä! Lapsen syntymässä, joka alkaa XXX, kestää yhdeksän kuukautta, päättyy ns. ulospäästöön (förlossning), he ovat kohdassa ”tukehdutetaan se lapsi potkuhousuilla”. He tulevat valmiiseen pöytään tekemään tekosiaan silloin, kun suurin nautinto, työ ja uurastus on jo tapahtunut. Taidepuhuja vaivautuu paikalle vasta silloin, kun taide on synnytetty ja sen myötä määritelty. Mihin ihmeeseen me tarvitsemme näitä taiteen ulkoisia taidepuhujia? Ja heitä tuo määrä kaikkialla!

Silloin kun muotoilujohtaja epäonnistuu, epäonnistuu yhtiö vuosiksi eteenpäin. Muotoilujohtaja voi aiheuttaa niin suuren ongelman yhtiölle, ettei se toivu siitä koskaan. Marimekon ja Nokian tapauksessa olemme niillä rajoilla, että yhtiöt eivät enää nouse ahdingostaan.

Vaikeinta koko muotoiluasiassa on se, ettei yksikään finanssi- ja taloushenkilö tajua siitä mitään. On itseasiassa aika outoa, ettei yhtiön johto ymmärrä sen tärkeimmästä menestystekijästä! Excel-taulukolla ei voi ohjata taiteilija-muotoilijan herkkää mieltä ja kättä, ei ainakaan finanssimies siihen pysty. Taiteilija-muotoilijan herkkää mieltä ja kättä eli yhtiön tärkintä ja pyhintä voi johtaa vain seniorimuotoilija, muodonantajamestari. Tästä syystä muotoiluperustaisen yhtiön tärkein johtaja on luova päämuotoilija, eli muotoilujohtaja, ei toimitusjohtaja eikä varsinkaan rahoitusjohtaja. Markkinointijohtajasta nyt puhumattakaan.

Minkä arvoista on ankara kritiikki?

Marimekon uuden tuotteen synnytyspetoksen kohdalla tämän artikkelin arvoa voidaan arvioida seuraavasti arvon, kustannuksen, hyödyn ja hinnan kautta:

  • arvo taiteilijan tulevaisuudelle: Moorhouse selvinnee 5-10 vuodessa vain olemalla passiivinen, mutta tekemällä taiteellinen abstraktiohyppy, hän voi selvitä 5-10 kuukaudessa ja toimia ylpeydellä ammattitaitoisena muotoilijana
  • kustannus Marimekolle hoitaa muotoilujohtajuus kuntoon on 2-5 milj. euroa riippuen ryhdista ja nopeudesta
  • hyöty Marimekolle brändin osalta n. 5 milj. euroa arvonnousua, jos muotoilujohtajuus uudistetaan (ongelmat Karske ja Kemell-Kutvonen pois ja uutta sisään)
  • hyöty Marimekolle sisäisenä muotoiluinnostuksena 3-5 henkilötyövuotta lisää samalla väellä
  • hyöty Joakim Karskelle: hän voi vapautua Nokiasta ja tehdä vielä maineekkaan uran muotoilun alalla. Tosin poistuessaan Nokiasta hän ottaa riskin, koska sillä hän vahvistaa suhteensa Ahtisaareen. Tämä rehellisyys ei ole Suomessa kovin hyväksyttävää
  • hyöty Marimekolle differoitumisessa muotoilujohtamisen alueella ollessaan katastrofin yläpuolella, eli erottamalla Karske ja Minna Kemell-Kutvonen ensi maanantaina 5.8.2013. Maailman muotoilijat kääntäisivät katseensa Marimekkoon ja huomaisivat sen olevan muotoiluetiikan johtava globaali yhtiö, joka ei salli yhdenkään bimbon sotkea hyviä tuotteita. Tämä sana kiirii markkinointiponnistuksia enemmän
  • johtamisen turvallisuuslisä Marimekolle sen vuoksi, että toimitusjohtaja ja hallitus voivat luottaa siihen, ettei vastaavia onnettomuuksia enää satu
  • arvo taideinstituutioille, jos tapaus Laitinen-Laiho käsitellään räjähdysvaarallisen pommin tavoin. Hän on indikaattori pommista, jota taiteen ulkoiset henkilöt ovat valmistelleet museoissa, taitelaitoksissa ja -hallinnossa. Näiden siunauksena on ollut laiskasti ajatteleva taiderahvas ja omissa hölmöyksissään tanhuava journalismi. Jos em. henkiset tomppelit yhtäkkiä kääntäisivät katseensa taidehallintoon ja -museoihin, niiden pelleily lopetettaisiin viikossa. Taideboguksien kannattaa kuitenkin itse korjata tilanne, ennekuin mellakat alkavat taidelaitosten tuulikaapeissa
  • hinta Laitinen-Laiholle: hänelle tuli kalliiksi ne muutama Ylen Aamu-TV -lähetys, jossa legitimisoitiin taiteellisen synnyn varkaus liian halvalla. Olisi kannattanut pysyä pois taiteen syntykeskustelusta, joka ei millään tavalla liity taiteen väärentämiseen
  • arvo Laitinen-Laiholle: nyt taiteen syntyvarkauksessa näppinsä polttaneena hän voi keskittyä hengettömien taiteilijoiden konsultointiin turvallisen väärentämisen varmistamiseksi. Yhdysvaltain ja Keski-Euroopan taideväärennösten markkinoilla liikkuu miljoonia euroja, joita Laitinen-Laiho voi helposti ja turvallisesti kasvattaa.
  • kustannus Taideteolliselle korkeakoululle: jos TaiK ei laita kuntoon muotoilun kritiikin ja muotoilujohtamisen koulutustaan, kasvattaa se muotoilun aikapommeja, joilla on CV:ssään merkintä TaiK. Tämä tulee maksamaan TaiKille muotoilun etiikan ja kunnian romahduksen hinnan, eli joutumisen naurunalaiseksi, heikon koulun maineeseen ja muotoilutaidon inflaation mittariksi. Mitä sanoisivat Kaj Franck tai Kyllikki Salmenhaara Marimekon ja Nokian muotoilujohtajuudesta? Ottaisiko Steve Jobs yhtäkään TaiKin professoria töihin Applelle postuumistikaan?

Saan laskettua antamani ankaran kritiikin arvoksi kolmen muotoilijan selviämisen kohtuullisen kunniakkaasti, yhden muotoilukoulun välttävän katastrofin ja jopa nostamisen maailmanluokkaan, kaikkien taideinsituutioiden siirtymisen taiteen puolelle pois taideharhasta ja taidetäti-setä -holhouksesta, Marimekon parempien tuottojen ja brändiarvon nousemisen ja yhden väärennysasiantuntijan uuden ja tuottoisen toimialan syntymisen. Yksi raaka kritiikki ja miljoonien tappion välttäminen, ja useamman miljoonan tuotto. Kaikki tämä kahdessa tunnissa ja Lofooteilta.

1.8. 2013,  Juhani Risku, Kabelvåg, Lofootit

Lisää muotoilujohtamisesta:

1. Muotoilukoulutus ja muotoilujohtajuus

2. Muotoilujohtamisen perusteita – kopiointi ei kannata

3. Nokian Lumia-puhelinten muoto-oppi

4. Muotoilija-insinöörien koulutus kannattaa

Lisää Marimekosta:

5. Taidekriitikon -johtajan kuolema ja Marimekko

P.S. Koska muotoilua puolustava tekstini on ankaraa ja ehdotonta, suostun pystyttämään Taideteolliseen korkeakouluun muotoilun kritiikin ja muotoilujohtamisen koulutuksen. Kurssien alettua jo puolessa vuodessa voitaisiin nähdä mm. seuraavaa:

  • muotoilun perusteet alkavat muoto-opista
  • muotoilun kritiikki perustuu muoto-oppiin (Morphology)
  • kritiikki on huolenpitoa (Criticism is caring)
  • muotoilujohtajuus perustuu muotoilijan senioriteettiin
  • jokainen muotoilijaopiskelija laatii oman muotoiluteoriansa
  • jokainen muotoilijaopiskelija laatii eettiset perusteensa
  • jokainen muotoilijaopiskelija tekee mestarilaatikkonsa
  • jokainen muotoilijaopiskelija luettelee ”mitkä teokset olisin halunnut tehdä”
  • jokainen muotoilijaopiskelija on osallisena muotoilukirjan tekemisessä
  • jokainen muotoilijaopiskelija analysoi Nokian muotoilujohtajuuden
  • jokainen muotoilijaopiskelija analysoi Applen muotoilujohtajuuden
  • jokainen muotoilijaopiskelija analysoi Marimekon muotoilujohtajuuden
  • jokainen muotoilijaopiskelija analysoi muotoilun ja liiketoiminnan suhteet
  • jokainen muotoilijaopiskelija oppii muotoilujohtajaksi.
  • jokaisen muotoilijaopiskelijan kehitystä tuetaan (ks. kaavio alla):

Kaavio Muotoilijan ammatillinen kehitys yliopistosta ammattiin. Jokainen muotoilija saapuu muotoilukulttuuriin pääasiassa muotoilukoulunsa asettamin vapauksin ja rajoituksin. Mitä paremmassa opetuksessa ja ohjauksessa, mitä vaativimpien taidollisten vaatimusten ja ankarimman kritiikin alaisuudessa hän saa työskennellä, sitä parempi muotoilija hänestä tulee. Kaaviossa vaikeimmin ymmärrettävää muotoilun ulkoisille henkilöille, ns. muotoilurahvaalle*, ovat pystyakselin vaiheet I-V, kirkastumiskohta (a), 5-10 v:n innovaatiojakso ja naisen parempi, mutta harvoin toteutunut muotouluun paremmin sopiva mielenmalli.

Katson velvollisuudekseni puolustaa muotoilijoita ja muotoilujohtajia, jotka ovat muodonantajia ja tuntevat vastuuta yrityksestään. Katson myös velvollisuudekseni pitää huolta yrityksistä ja niiden omistajien omaisuusmassasta, kun niitä romutetaan kelvottomalla muotoilujohtajuudella. Voisin olla ankarampi yhtiöiden omistajien ja ylimpien johtajien kohdalla, mutta se ei maksa vaivaa. Tuoteperustaisten yhtiöiden omistajat ja ylimmät johtajat kun eivät ymmärrä sitä, että muotoilu ratkaisee heidän yhtiön tulevaisuuden enemmän kuin teknologia, logistiikka, tuotanto tai finanssitalous. On käsittämätöntä, miten heikkoa ja onnetonta on insinööri-, ekonomi- ja juristijohtajien ymmärrys liiketoiminnoistaan, jotka ovat riippuvaisia muotoilijan taidehömpästä! Katson siis myös velvollisuudekseni kouluttaa miljoona- ja miljardibisneksen omistajia ja johtajia ottamaan muotoilun vakavasti silloin, kun se pelastaa heidän yhtiönsä ja tekee siitä markkinajohtajan. Ankarin muotoilija-kriitikko on miljardibisneksen ja -yrityksen paras ystävä. Muotoilija-kriitikon ei edes saa olla se nice guy, koska hän tekee yhtiölle miljoonia.

JRi

P.P.S. Nyt voisi olla aika selvittää myös Marimekon Unikko-malliston alkuperä. Unikko syntyi Maija Isolan suunnittelemana vuonna 1964. Samana vuonna Andy Warhol julkaisi näyttelyssään Flowers-sarjan, joka perustui valokuvaaja Patricia Caulfieldin kuviin Mandrinette-kukista (Hibiscus fragilis). Warholin ja Isolan kukkiin liittyy muutamia mielenkiintoisia detaljeja: Mandrinette-kukassa on viisi terälehteä, mutta esim. Siperianunikossa on neljä. Isola käyttää unikoissaan 5–5½–6 terälehteä, riippuen sommittelusta. Molempien taiteilijoiden värimaailma on hyvin samanlainen, mutta Warhol käyttää heinikkotaustaa, kun Isola on syvännyt kukkansa.

13_Marimekko-Unikko-Isola-Warhol-Flowers-1964

Caulfieldin Mandrinettet julkaistiin kesäkuun 1964 Modern Photography -lehdessä. Warholin näyttely oli joulukuussa 1964, mutta hän painoi kukkiaan kesä-heinäkuussa 1964 Factory-studiossaan.

Meillä ei ole tarkkaa tietoa, mikä sukulaisuus yhdistää Flowers-sarjaa ja Unikkoa, mutta ne ovat erittäin sukulaisia. Kenties Warhol kävi Suomessa ja sattui taiteilijapiireissä törmäämään Isolan luonoksiin, tai Isola selasi Modern Photography -lehteä, tai jopa luki juttuja Warholin Factorysta.

Voi vain toivoa, että Unikko on syntynyt samalla tavalla kuin asiat voivat syntyä yhtä aikaa kahtaalla. Marimekossa nyt vaan kuitenkin on aivan liikaa taidalainaamon piirteitä, joten uuden taiteellisen muotoilujohtajan ensitehtävänä tulee olemaan koko Marimekon taiteellisen syntyhistorian läpikäynti.

Voisivathan botanistit ja floristitkin astua esiin ja tutkia, onko Marimekon Unikko unikko ollenkaan. Kukinnon muoto, terälehtien määrä ja värit viittaavat enemmän Hibiskuksiin kuin Papavereihin.

Koska Unikko on Marimekon tärkeimpiä tuotteita, olisi kankaiden ostajien ja taideväen hyvä tietää sen synnyn puhtaus. Se lienee tarkistettavissa Marimekon ja Isolan arkistoista aina käsissä kulunutta Modern Photography -lehteä myöten. En ihmettelisi, vaikka yhtiön hallituksen muotoilijajäsen tulisi julkisuuteen analyysillään Unikosta, joka osoittaa sen olevan vain haalea kopio luonnosta, ei vaarallisempaa. En myöskään ihmettelisi, jos Marimekon toimitusjohtaja ripustaisi jokaisen suunnittelijansa seinälle ja tiukkaisi, että ”… nyt jokainen paljastaa kaikki kopionsa ja poistuu sitten talosta lopullisesti”.

Lopuksi perustavan luokan kysymys: Onko nyt hyvä olla? Ei ole, mutta taidesynty on taiteen olemassaolon tärkein hetki. Sen vuoksi asiaa pitää käsitellä taiteen kumulatiivisen historian arvon mukaisesti. Jokainen taiteilija, Moorhouse mukaanlukien, on Michelangelon, Leonardo da Vincin, Salvador Dalin ja Pablo Picasson kollegoja. Jokainen taiteilija on vastuussa taiteensa olemuksesta maailmanhistorian ja nykypäivän taidemaailmassa, jopa laajemmassakin. Parempi olo on mahdollista artikkelin taiteilijoille ja yhtiöille, kunhan hekin ottavat taiteen vakavasti.

JRis

.

Kategoria(t): Bisneskritiikki, Brand Leadership, Graafinen muotoilu, Graafinen suunnittelu, Johtamisen kritiikki, Journalismi, Marimekko, Moorhouse Effect, Muotoilujohtajuus, Muotoilukoulutus, Muotoilukritiikki, Muotoilun kritiikki, Nokia, Taideteollinen korkeakoulu, TaiK, Taiteen kritiikki, UIAH, XXX, Yle. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.