Arkkitehtuuri

Arkkitehtuurin määritelmästä arkkitehtuurikritiikin perusteet

Arkkitehtuurin kritiikki on mahdollista vain arkkitehtuurin määritelmän kautta. Arkkitehtuurin kritiikki siis perustuu arkkitehtuurin määritelmään. Muissa tapauksissa kyse ei ole arkkitehtuurista tai kritiikistä. Valtaosa arkkitehtuurin kritiikiksi kutsuttua toimintaa tapahtuu mahdollisimman pinnallisesti, sekavin käsittein ja määritelmin, ja maallikkomielipidetasoisin perustein. Journalistiset arviot asettuvat vaihteluvälille ”tykkään – en tykkää” ja tekstissä on useita summittaisuutta ja vertailua kuvaavia ilmaisuja kuten niin kuin, aivan kuin ja ikään kuin. Arkkitehtuurikeskustelussa summittaisuuden ja vertailun epämääräisyys on samaa luokkaa kuin ajatuksessa, että ”ilmastonmuutos on kuuma peruna”, jonka jälkeen keskustelu siirtyy perunoihin.

Arkkitehtuuria on määritelty lähinnä kahdella tavalla:

  1. Banaalisti ja triviaalisti, esim. arkkitehtuuri on rakennustaidetta (hauki on kala -metodi)
  2. Mystis-runollisesti ja aforistisesti.

Vain harvoin arkkitehtuuria on määritelty käsitteiden αρχι- (archi-) + τεκτων (tekton) kautta, tai suunnitteluteoreettisesti, arkkitehtonisen kehän kautta, rakentamisen laadun kautta, tai evolutiivisesti. Määrittelyä sen sijaan tehdään tilapäisen ad hoc -ajatteluun perustuen, jota kuvaa suhteellisuus eli kullekin ajalle ominainen arkkitehtuuri, arkkitehtuurin katsotaan kuvastavan aikaansa. Tällä asenteella arkkitehtikunnan on ollut vaikeata elää tyylisuuntausten ja historialainojen kanssa.

Modernina aikakautena 1910-luvulta lähtien kertaustyylit olivat pannassa, vain rahvas, herraskansa ja hallitseva luokka halusivat pompöösejä tyylikopioita. Arkkitehtien pikkurohkeat pahat pojat alkoivat 1980-luvulla yhdistellä smokkia ja tennistossuja arkiasuun, siis kaikkia mahdollisia menneitä ja muinaisia tyylilajeja fragmentteina taloihinsa. Postmodernismi oli saapunut ja kevytarkkitehtuuri oli syntynyt. Joku nokkela journalisti auttoi arkkitehteja puhdistamaan sielunsa, ja alkoi pitämään tyylivarkauksia eklektisminä. Postmodernismi ja eklektismi saavat  kuitenkin tappavan kritiikkinsä arkkitehtonisen kehän perusteella: Kehän täyden toteutumisen aikana arkkitehtoninen luomus syntyy kokonaisuudellisena niin ajatuksen, synnyn kuin työstönkin osilta. Eklektismin ajatus poimia paras päältä (eklektikos ἐκλεκτικός, parhaan valitseminen”), liimailla irtonaisia ja erillisiä osia toisiinsa kiinni, ei ole suunnittelua eikä kokonaisuudellista synnyttämistä, vaan rahvaan suunnittelijan laiskuudesta johtuvaa vitsailua kerätä ostoskoriinsa kokoelma irto-osia sieltä täältä, ja yhdistellä niitä. Eklektikko on tällöin toiminut fragmenttien sijoittelun ja liimauksen muotoilijana, ei arkkitehtina.

Arkkitehtikoulutuksessa ainakin 1980-90 eklektismi oli uutta ja hämmennystä aiheuttavaa, ja historismi oli alhaisinta mitä arkkitehti voi tehdä rakennusarkkitehtien 45-asteen kulman ohessa. Suomessa postmodernismi jäi lähinnä Oulun koulun muutamien oppilaiden temmellyskentäksi. Reima Pietilä kertoi vuonna 1980 dokumenttielokuvaa ”Intermezzo – Reima Pietilä Tampereella” (Seppo Markku, Juhani Risku) kuvattaessa, että hänelle yksi kahdeksasta syystä erota arkkitehtiprofessorin virasta vuonna 1979 oli, kun hän kantoi kouluun kansainvälisiä arkkitehtuurilehtiä ja -kirjoja, ja nuoret opiskelijat lukivat vain ”possujen jutut, ja saastuivat niistä”. Muina syinä Pietilä mainitsi mm. opiskelijoiden laiskuuden ja tuntimääriltään ruotsin kielen ylivallan suhteessa arkkitehtuurin teorian opetukseen. Niittinä oululaisen arkkitehtuuriopetuksen arkkuun hän sanoi, että ”olisin kuitenkin jäänyt, jos olisi ollut yksikin arkkitehtiopiskelija, joka olisi ollut kiinnostunut arkkitehtuurista”. Tämä viittaa voimakkaasti arkkitehtuurin määrittelyyn, minkä toki Pietilä oli kohdallaan tehnyt, mutta muut ehkä eivät. Pietilä määritteli arkkitehtuuria käsitteellisesti ja rakentaen, uudissanoja ja uudismuotoja kehittäen.

Arkkitehtuurin teoria ja kritiikki on toki vahvaa suomalaisittain:

  • Arkkitehti Pentti Routio on määritellyt arkkitehtuuria hyvin seikkaperäisesti liittyen suunnitteluteorioihin ja arkkitehtoniseen paradigmaan, ja laajemmin tuotteiden tutkimiseen ja kehittämiseen liittyen. Roution arkkitehtuuriteoreettinen ajattelutapa on kansainvälisesti perustavaa laatua.
  • Arkkitehti  Anni Vartola artikkelissaan Kriittisestä ja jälkikriittisestä arkkitehtuuriajattelusta on käsitellyt analyyttisesti kritiikin ideaa.
  • Arkkitehti Tarja Nurmi on selkeästi merkittävin aikalaisarkkitehtuurikriitikko, jolla on arkkitehtisuunnittelijan kompetenssi, viiltävä terävyys ja tarkkanäköisyys arkkitehtonisuuteen, kielellinen ilmaisutaito usealla kulttuurikielellä ja englannilla kertoa arkkitehtuurin ytimestä. Hänen bloginsa Arkkivahti vastaa usean arkkitehtuurijulkaisun vuotuista yhteistuotantoa
  • Kyösti Ålander määritteli rakennustaidetta ja arkkitehtuuria seuraavasti: ”Rakennustaide käsitetään siis teknisen kappaleen sievistämiseksi ja arkkitehtuuria pidetään eräänä sovelletun taiteiden lajina…  Tämä teoria, joka niin sanotun terveen järjen mukaisena hallitsee arkiajattelua, on oikea huonon arkkitehtuurin äiti.” (Eskola s. 148)

Towering figures in the field of architecture (BK / Architect's Newspaper)

Joku hyötyy arkkitehtuurikeskustelun epämääräisyydestä. Arkkitehtuurikäsitteistön ja arkkitehtuurin määrittelyn sekava olotila hyödyntää niitä osapuolia, jotka voivat saada taloudellisia ja toiminnallisia resursseja, valtaa ja kunniaa arkkitehtuurin alalla. Epämääräisyys on hankalinta ja epäreiluinta niille osapuolille, jotka ovat määrittelykentän ulkopuolella mutta riippuvaisia määrittelystä: arkkitehtiopiskelijat ja parempia koteja ja rakennuksia haluavat.

Arkkitehtiopiskelijat ovat kirkassilmäisiä ja kuuliaisia arkkitehtimestareilleen, jotka opettavat heille arkkitehtonisuuden perusteita, suunnittelu- ja rakentamistaitoja. Suomessa arkkitehtuurin opettajat ovat valikoituneet yliopistoihin ja korkeakouluihin pääosin kahta erillistä reittiä: arkkitehtikilpailuvoittojen ja ulkoarkkitehtonisen tutkimuksen kautta. Opiskelijat joutuvat luottamaan olemassa oleviin opettajiin, eivätkä he voi opiskellessaan tietää, onko opetuksen taso riittävä omassa ammattityössä. Todellisuus paljastuu usein liian myöhään, eikä opetuksella ole takuuta.

Ulkoarkkitehtonisen tutkimus tarkoittaa arkkitehtuurin alueella tehtyä ei-arkkitehtonista tutkimusta, joka vie resursseja arkkitehtuuritutkimukselta. Arkkitehtuuritutkimuksen perustana tulisi aina olla määrittelyn jatkaminen lauseeseen ”Arkkitehtuuri on…”  Kaikki arkkitehtien tekemä tutkimus ei sellaisenaan ole arkkitehtuurista, vaikka sana arkkitehtuuri olisikin otsikossa. Tällaista ulkoarkkitehtonista tutkimusta ovat mm. insinööritieteellinen, sosiologinen ja hallinnollinen tutkimus, joka voitaisiin tehdä kullakin alalla erikseen arkkitehtuurin resursseja kuluttamatta. Ohessa esimerkkinä Oulun yliopistossa tehtyjä väitöskirjoja mm. kivien mitoituksesta ja parvekkeista.

Architectural studies student education Master of Architecture NAAB Washington University Juhani Risku architect arkkitehti designer Nokia google apple

Arkkitehtikoulutuksen tasoa voidaan arvioida tilastotieteen kautta mm. seuraavasti: pientaloista noin 3-5 % on arkkitehtien suunnittelemia, ja samaan aikaan arkkitehdit valittavat, ettei heiltä tilata omakotitalon piirustuksia. Syynä voi hyvinkin olla, että arkkitehtikoulutuksessa ei ole painotettu asioita, jotka kiinnostaisivat tavallisia ihmisiä. Opiskelija voi helposti omaksua kilpailuvoittajaopettajan sankariarkkitehdin roolimallin, ja keskittyä mestarinsa elkeisiin ja kilpailujen tekemiseen. Arkkitehtikilpailussa kilpailijat täyttävät veikkauskupongin, suunnitelman, ja postittavat sen kilpailuarvontaan. Arvonta on kuitenkin epäsymmetrinen, sillä kuponkimaksu on luokkaa 1-3 kuukautta työtä, ja arvonta eli kilpailutöiden arvostelu on lautakunnan jäsenten mielihalujen värittämää, joten kilpailutoiminta ei vastaa avoimmuutta ja tasapuolisuutta lainkaan.

Arkkitehtikoulutuksella on välitön vaikutus rakentamisen laatuun. Rakentamisen laatua pitää arvioida kokonaisuutena ja sen osina, ideasta rakentamisen kautta ympäristöön ja kumulatiiviseen rakennusperintöön saakka. Rakennetun ympäristön laatu on heikentynyt horisontaalisesti koko viime vuosisadan, nykyaikainen rakentamistapa kannustaa heikompaan laatuun, arkkitehtoniset ideat ja niiden toteutus ovat heikentyneet samaksi teollisen teknologian ratkaisumallien toteuttamiseksi, tuotemallipohjaiseksi suunnitteluksi ja rakentamiseksi. Tähän kun lisätään, että arkkitehti ei ole vuosikymmeniin johtanut rakentamisprosessia, niin jossain kohtaa arkkitehtikoulutusta on vikaa.

Tavalliset ihmiset haluavat sellaisia taloja mitä heille esitellään ja mitä on tarjolla. Konservatiivisuudessaan ihmiset ovat laiskoja uusille ajatuksille, etenkin kun niiden yksikköhinta on satoja tuhansia euroja. Perhe haluaa ostaa talon, ei suunnittelua. Arkkitehdit opiskelevat tarjoamaan tavallisille ihmisille vääriä asioita. Ihmiset voisivat kuitenkin olla kiinnostuneita ihanteellisemmasta rakentamisesta ja yksilöllisemmistä taloista, jos niitä olisi laajemmin tarjolla. Arkkitehtikunnan olisi aloitettava muutaman vuosikymmenen hanke, jossa koulutuksesta ammattitoimintaan saakka ihmiseille voidaan tarjota toimivia ja selkeitä koti- ja asumiskonsepteja, ja niiden toteutusta.

Mainokset