Arkkitehtikilpailujen rappio

Arkkitehtikilpailujen vaikutus. Arkkitehtikilpailuilla on ajateltu olevan rakentamisen ja arkkitehtuurin laatua parantava merkitys. Samalla arkkitehdeilla olisi enemmän sananvaltaa ympäristön suunnitteluun ja rakentamiseen. arkkitehtikilpailuihin sisältyy useita rakenteellisia ongelmia:

  1. Kilpailussa on aina voittaja, teos ja henkilö, olivatpa ne millaisia tahansa
  2. Kilpailuarvostelun kriteeriot ovat ailahtelevia ja vaihtelevat arvostelioden mieltymysten mukaan
  3. Kilpailutöistä monissa on ”arkkitehdin käden jälki”, jolloin kilpailijat eivät ole anonyymejä (ja sopivia henkilöitä voidaan palkita nepotistisesti), esimerkkeinä Valkeakosken kirjasto, jota luultiin Alvar Aallon työksi, ja Linnanmaan kappeli, jota luultiin Reima Pietilän luomukseksi
  4. Kilpailun voittamisen logiikka on epäsymmetrinen, mistä johtuen kilpailutoiminta on nostanut laajan keskinkertaisuuksien joukkion vallitsemaan arkkitehtuurin hallinnointia, koulutusta ja suunnittelijainvalintaa, ks. Arkkitehtuuri rakennussuojelun standardina, onko Senaatintori arkkitehtuuria?
  5. Kilpailutyöt tehdään nyrkki silmään -idealla, arkkitehtonisen ajatuksen vulgarisoinnin ja typertämisen keinoin
  6. Kilpailutyöstämisessä keskitytään enemmän teknisten vaatimusten, mallintamisen ja visualisoinnin toteutukseen kuin arkkitehtoniseen kehittämiseen
  7. Arkkitehtikilpailua ohjaa voittamisen logiikka: tehdään kaikki mahdollinen erottautumisen, yksinkertaistamisen ja arvostelulautakunnan miellyttämisen eteen. Lautakunta on kirurgisesti analysoitu ja tutkittu: vain arkkitehtijäseniä hivellään, muille hallinnollisille hölmöläisille nauretaan vedet silmissä.

SPAN, Vienna, won the architectural competition of Brancusi Museum in Paris, France, picks up the characteristics of constrictions and explores the opportunities, curvilinear bodies, voluptuous components and undulating elements, are seamlessly and continuously formed into beautiful waistlines, radiating in erotic sex tension, Juhani risku architect designer Nokia

Arkkitehtikilpailuilla on ollut paljon seurannaisvaikutuksia suomalaiseen arkkitehtikulttuuriin, -koulutukseen ja arkkitehtuurialan resurssien jakamiseen:

  1. Kilpailuvoittajat valloittavat tietyt professuurit ja alan merkittävät toimet
  2. Kilpailuvoittajat toimivat arkkitehtikilpailujen arvostelijoina
  3. Sankariarkkitehtimyyttiä ylläpidetään voittamisen tuoman paremmuuden tuloksena
  4. Arkkitehtikilpailut ovat olleet vastine EU:n edellyttämälle kilpailuttamiselle, vaikka epäsymmetria arvostelussa ei täyttäisikäään laadun, tasapuolisuuden ja taloudellisuuden vaatimuksia
  5. Kilpailuvoittajatyöt on luokiteltu hyväksi arkkitehtuuriksi, vaikka itse arkkitehtuuria ei ole koskaan määritelty, Armi-talo, Katajanokka
  6. Kilpailujen ulkopuolinen tapa valita suunnittelija on myös epämääräistä, Designhotelli, Katajanokka, koska kukaan ei tiedä arkkitehtuurista oikein mitään
  7. Arkkitehtikunta on alistettu kehittämään ja  toteuttamaan arkkitehtonisuutta vain kilpailujen kautta. Tämä on tehnyt arkkitehdeista luovan alan vähiten innovoivista ammattikunnista. Kun kilpailuissa arkkitehtonisuus ei kehity, vaan kilpailulogiikasta johtuen se taantuu, arkkitehtonisuus on saavuttanut lakitason jo 1980-luvulla. Muuta mahdollisuutta arkkitehtonisuuden kehittämiseen ei tunnusteta. Sitralla, Tekesillä tai SAFAlla ei ole ainuttakaan hanketta, jossa arkkitehtuuriajattelu, -teoria, -kritiikki, -hanketoiminta, kaupunkirakentaminen, asumisen laatu tai paikallisuus olisi keskeisintä. Mieluummin tuetaan arkkitehtien ponnisteluja teknisten detaljien ja muiden harmittomien taideprojektien toteuttamisessa, joiden merkitys jää alle sijoitun apurahan. Edemmällä mainituista hankeista kehittyisi uutta ajattelua, rohkeutta, verkostoja, toimintatapoja, liiketoimintaa, kaupunkiprototyppejä, asumisen laatua ja sisältöä, koulutuskokonaisuuksia ja kaiken tämän vientiä.

Arkkitehtikilpailujen suurin rakenteellinen ongelma on yhdistelmässä ”on pakko löytää voittaja, mieluummin sopiva + tutut arvostelijat + voitto tulee voittajan luokse”. Tämä yhtälö tuottaa varman päälle -ratkaisuja, riittävän hyviä ratkaisuja, pikkurohkeita ratkaisuja, sopivan runollis-mystisiä ratkaisuja, ”arvovaltaisen” juryn julistamia ratkaisuja. Valtaosa arkkitehtikilpailujen voittajatöistä on hyvin tavallista rakentamista, jossa kilpailumenettely on tarpeetonta, koska arkkitehtonisesti mielenkiintoisimmat työt on siirretty keski- ja alaluokkaan, tai turvallisesti muille kuin voittajasijalle.

Suomalaisen arkkitehtuurin laatua arvioiden kilpailut eivät ole tuottaneet arkkitehtonisesti merkittäviä rakennuksia, joita ei muullakin valintamenettelyllä olisi saatu. Jos kilpailut eivät ole tuottaneet huippuja eikä heikkoja, niin erittäin keskinkertaisia ainakin. Huomattakoon, että omana aikanaan Alvar Aalto ja Reima Pietilä olivat muutenkin vahvoja arkkitehtonisissa kehittelyissään, että kilpailuista huolimatta he olisivat toteuttaneet ajatuksiaan. Ankarasti arvioiden, kilpailutoiminta on nostanut laajan keskinkertaisuuksien joukkion vallitsemaan arkkitehtuurin hallinnointia, koulutusta ja suunnittelijainvalintaa. Heillä on eniten menetettävää, jos arkkitehtitöiden valintakriteeriot muuttuisivat. Arkkitehtikilpailujen vahingollisin tuote on keskinkertaisten arkkitehtien invaasio.

Arkkitehtien yhteisö on niin pieni ja keskenään niin tuttu, että kritiikki ei ole mahdollista eikä edes toivottua. Kritiikki puhtaimmillaan toimisi arkkitehtien keskuudessa opiskeluvaiheessa, kun kyse on mestari-kisälli -suhteesta. Ammatillisesti kritiikkiä ei voi harjoittaa kollegoiden kesken. Se olisi liian raastavaa, ystävän toimintaan puuttumista ja tuskin huolenpitona pidettävää. Siksi arkkitehtuurikritiikkiä pitäisi vaihtaa, eli kriitikon pitäisi toimia vierailevana vieraassa ympäristössä. Arkkitehtuurikriitikot voisivat harjoittaa vaihtoa eri maiden kesken. Tällöin minimoidaan haitallista sidonnaisuutta ja lähestytään arkkitehtonista objektiivisuutta. Tässäkään paikalle ei kannata lähettää arkkitehtibimboja ja -pissiksiä.

7.8.2015, NTNU Trondheim, Juhani Risku

P.S. Arkkitehtibimbo ja -pissis poikkeavat toisistaan siten, että kumpikaan ei tiedä mitä arkkitehtuuri on, eikä bimbo kykene sitä sanomaan, mutta pissis sanoo siitä huolimatta. Tyypillisiä kummankin osapuolen arkkitehtuurimääritelmiä ovat sanonnat kuten ”arkkitehtuuri on rakennustaidetta” ja ”arkkitehtuuri on jäätynyttä musiikkia”.  Näistä ensimmäinen määritelmä on tasoa ”hauki on kala” ja toinen ulkoistaa arkkitehtuurin musiikin alueelle. Ulkoistamisen vulgäärinä esimerkkinä on lause ”työttömyys on kuuma peruna”  ja keskustelua jatketaan perunoista, koska työttömyydelle ei osata tehdä mitään. Tässä kirjoittajan määrittely arkkitehtuurista.

JRi