Arkkitehtuurin kritiikki 1

Arkkitehtuurikritiikistä sanottua

Arkkitehtuurin kritiikistä on sanottu paljon. Vain harvoin arkkitehtuurin kritiikki perustuu johonkin määriteltyyn ja koeteltuun, vieläpä sellaiseen, jossa kyse olisi teoreettisesta ja käytännöllisestä kokonaisuudesta, joka alati tarkentuu itrerivan prosessin tuloksena.

Christian Norberg-Schulz: Intentions in Architecture, 1965

  • “Arkkitehtuurin kritiikki edellyttää yhtenäistä käsitteistöä.”
  • “Kritiikki perustuu teorian erittelemän arkkitehtoniseen laatuun.”
  • “Kritiikin tehtävä on päättää, vastaako ratkaisu asetettua tehtävää.”

Marcus Vitruvius Pollio: The Ten Books on Architecture, Dover 1965

  • “Arkkitehdin tulisi olla taitava kynänkäyttäjä, geometrian ja historian tuntija, filosofian ja musiikin ymmärtäjä, hänen tulisi tuntea lääketiedettä ja oikeuden käytäntöjä, ymmärtää astronomiaa ja kosmisia ulottuvuuksia.”

Mirja Sassi: Modernismi murtuu, 1985

  • “Kritiikkiäkin tarvitaan. Suurimpana vaarana ovat kyyniset spekulantit ja keskinkertaiset opportunistit… jotka eivät ole käyneet läpi postmodernis- miin johtaneita arvokriisejä ja kokeiluja.” (toim. JRi)
  • “Onnistunut postmodernismi sisältää arkkitehtuurikritiikkiä, joskus myös yhteiskuntakritiikkiä.”

Arkkitehtuurin kritiikin määrittelyä

Arkkitehtuurin ja muun rakentamisen sotkeminen keskenään

Suurin ongelma arkkitehtuurin määrittelylle ja ymmärtämiselle on eri käsitteiden ja sisältöjen iloinen sotkeminen toisiinsa. Valtaosan arkkitehtuurin määrittelemisen sekavuudesta aiheuttaa arkkitehtuurin synonyymikäsittely, arkkitehtuurin pitäminen samana asiana kuin rakennustaide tai jokin muu rakentamisen lajityyppi, kuten arki-, Ite- ja rahvaan rakentaminen. Omituisinta on, että tällaiseen loukkuun ovat joutuneet rakennuksia synnyttävät ja rakentavat, ajattelua ja käsitteellistämistä harjoittavat, arkkitehditkin.

Kun Pauline von Bonsdorff…etsii synteesiä tekniselle ja taideluonteiselle tavalle luokitella arkkitehtuuria…”, hän joutuu antamaan arkkitehtuurille erityisaseman: se on taidetta ja tekniikkaa, ”arkkitehtuuri on tekniikkaa olemalla taidetta ja taidetta olemalla tekniikkaa”. Lisäksi hän haluaa siirtää arkkitehtuurin pois sen omasta määrittelykentästä, arkkitehtonisuudesta,  puheen ja kielen alueelle sanoilla ja lausimilla ”rakennukset ovat usein mykkiä”, ”taideteokset puhuvat” ja ”rakenteiden kieli”. Tällainen runollinen mystifiointi ja kielitieteellinen rakenteistaminen romahduttaisi arkkitehtuurin, käsitteettömän, ihmisen ja luonnon alkuvoimia toteuttavan alkuasumuksen ideoinnin, konseptoinnin ja toteuttamisen piparkakkutaloiksi ja Peppi Pitkätossun huvitaloiksi.

Vakavan arkkitehtuuriteoreettisen ja arkkitehtonisen käsitteistön ja rakentamisen näkökulmista ulkoarkkitehtoninen kirjoittelu on osin huvittavaa ja harmitonta, mutta ollessaan lähes ainutta arkkitehtuuria teoretisoivaa, tämän kirjoittelun luonne muuttuukin huolestuttavaksi. Ulkoarkkitehtonisia esityksiä tarvitaan toki arkkitehtien illanistujaisissa viihteellistämään ja hauskuttamaan menoa, mutta niiden käyttökelpoisuus olisi arvioitava suhteessa arkkitehtoniseen synnyttämiseen ja kritiikkiin.

Arkkitehtuurin määrittelemisen ja käsitteistön sekavuutta ylläpitää ”auktoriteetin menetelmä”, jota arkkitehti Tapani Eskola selostaa väitöskirjassaan sivulla 12: ”Jos tiedon hankinnassa nojaudutaan johonkin auktoriteettiin ja toistetaan kritiikittömästi sitä, mitä joku arvovaltainen henkilö, ryhmä tai instituutio esittää, tieto saadaan auktoriteetin menetelmällä.” Kun jokainen arkkitehti ja muutkin sanovat, että arkkitehtuuri on rakennustaidetta, määrittely on valmis ja auktorisoitunut. Tässä lienee syy siihen, että arkkitehtuuria ei (enää) tutkita.

Eskolalle rakennus on symboli, ”… se sanoo tai ilmaisee jotain aineellisella hahmollaan”, eli rakennus puhuu ja se on olio, jolla on ilmaisutehtävä, rakennuksella on esittävä tai viestinnällinen tehtävä (Eskola s. 18). Sivun 32 alaviitteessä 23 Eskola, täysin perustelematta väittää: ”Koska rakennustaide katsotaan kuuluvaksi arkkitehtuuriin sen taiteellisena ulottuvuutena, pidän alustavasti yleisiä taidetta koskevia diskursseja rakennustaidetta ja niiltä osin myös arkkitehtuuria koskevina.” Hänelle ja muille (!!) rakennustaide on suurempi entiteetti kuin arkkitehtuuri, joka sisältyy rakennustaiteeseen, eli hän pitää arkkitehtuuria ja rakennustaidetta synonyymisuhteessa.

Eskola kertoo sivulla 69, että ”Esteettisestä näkökulmasta (iii) arkkitehtuurina pidetty rakennus on semioottinen merkki. Se on siis olio, joka voi viitata itseensä ja/tai ulkopuolelleen eli rakennus ilmaisee aineellisella hahmollaan jotain.” Rakennus on nyt jo semioottinen merkki ja olio, joka omassa aktiivisuudessaa viittaa joka puolelle. Samalla logiikalla rakennuksen massan sisältäessä gravitaation alaista massaa, myös gravitaatio on symboli. Kenen tekemä, mitä symboloiva ja mihin gravitaatio viittaa? Maapallon sisukseen? Vai hiukan sen ohi?

Eskola toki pääsee arkkitehtuurin määrittämiseen sivulla 86: ”… on arkkitehtejä, jotka luovat rakennustaideteoksia, sekä niitä, jotka suunnittelevat tavanomaisia rakennusteoksia, käyttörakennuksia tai rakennettua ympäristöä. Rajankäynti näiden kategorioiden välillä tapahtuu esimerkiksi sen mukaan, voidaanko rakennustyön lopputulosta kutsua ‘arkkitehtuuriksi’ vai ei. Tämä arviointi puolestaan edellyttää ainakin implisiittisesti sen ennakko-olettamuksen, että on olemassa ‘arkkitehtuuria’ ja ‘ei-arkkitehtuuria’.” Tietääköhän kukaan, mitä arkkitehdit tekevät?

Tyhjä tila, seinät, ihmismieli TaiK UIAH Aalto Sisustusarkkitehtuuri ja huonekalusuunnittelu

Arkkitehtuurin määrittelyssä tieteellinen tekstikin voi olla epämääräistä ja sekavaa. Ei ole ihme, että arkkitehdit ovat valinneet mieluummin typertävät runolliset lauseet tyyliin ”arkkitehtuuri syntyy tilojen välisestä tyhjyydestä joka koskettaa ihmisen mieltä” (Esa Piironen 2006). Yhtäkkisesti olisi voinut kuvitella, että tila olisi ollut Piirosen tarkoittamaa tyhjyyttä ja arkkitehtuuri syntyisi seinien välisestä tyhjyydestä. Mutta ei. Arkkitehtuurin käsitteellistäminen ja määrittely on masentavalla tasolla.

Mainokset