Kritiikki

Kritiikin idea on…

Kritiikki on kykyä nähdä ja tehdä tällä kyvyllä jotain rakentavaa. Kritiikki on analyyttistä ja perusteltua palautetta henkilölle toiminnasta, joka pyrkii sisällöllisesti, rakenteellisesti ja aineellisesti korkeampaan laatuun kuin mitä toimialalla on aikaisemmin tehty (kritiikki, krinein, κρίνω, eritellä, to separate).

Kritiikki on evolutiivista huolenpitoa tärkeäksi koettujen asioiden ylläpitämiseksi, edistämiseksi ja uudistamiseksi. Evoluutio voi olla pitkäjänteistä kulttuurin kehittymistä välttämättömästä hengissäselviämisestä kulttuuriseen sivistykseen, ammatillisen taidon jalostumisesta huippuunsa tai yrityksen kokonaisen liiketoiminnan vahvistumisesta. Esimerkkeinä näistä ovat katalaanit, viulunrakennus ja Apple.

Kritiikki ei synny itsestään ja erillisenä toimintana suhteessa ihanteelliseen ammattitaidolliseen kehittymiseen. Ammatillista ja laadullista kehittymistä edistävää kritiikkiä antavat vastuulliset henkilöt, jotka ovat varhaisesta koulutusvaiheesta asti hakeutuneet toimialansa tiedon ja taidon lähteille. Usein julkisen koulutuksen on ajateltu olevan tällainen kriittisyyteen kasvattava menetelmä, mutta kuitenkin vain henkilökohtainen lähisuhde opettajan ja oppilaan välillä edistää perusteellista ammatillista kehittymistä.

Järjestetyn koulutuksen suurin harha onkin, että massakoulutus, opiskelijavalinta ja opettajien ”pätevyys” olisivat ratkaisu ammatillisuuteen ja kriittisyyteen. Teknologian osalta tähän puuttuu Esko Aho tekniikkatalous.fi:ssä. Peruskoulun hyvät saavutukset Pisa-tutkimuksessa eivät välttämättä selity suomalaisen oppilaan kiltteydellä, suomen kielen transkription helppoudella ja oppilaan kypsyydellä, kun koulua ei ole aloitettu liian varhaisessa iässä. Mutta missä vaiheessa Pisan antama etumatka menetetään, kun Suomella ei ole mitään erityisiä sivistyksellisiä tai teknologisia odotteita muihin maihin verrattuna?

Nykymaailman esimerkkejä kritiikin puuttumisen vaikutuksista ovat liiketoiminnassa mm. suuryhtiöiden ja valtioiden ajautuessa itsehyväisen johtajavallan ja organisaatio- ja kansalaislaiskuuden myötä tuhoon: Motorola, RIM, Nokia, Kreikka ja Irlanti. Näissä yksikään yhtiöiden tai valtioiden johtajista tai kansalaisista eivät halunneet saati kyenneet muuta kuin tukemaan yhteistä onnettomuutta. Tulevaisuudessa näemme lukuisia yritysten taantumia ja jopa kuolemia sisäisen kritiikin puuttuesa: Applen innovoinnin romahdus alkoi Steve Jobsin kuolemasta – hän ylläpiti yhtiön tuotekehityksen valppautta. Sanoma Oyj:n syöksykierre jatkuu, koska sisäinen kritiikki puuttuu tai on arvotonta – Sanomassa ei ymmärretä media-alan TAIC-SIMO -evoluutiota, eli yhtiössä ei juuri nyt ole osaamista eikä ymmärrystä koko toimialan uudelleenorganisoinnista esimerkiksi Ecosystem ONE -mallin mukaisesti. Googlen menestys tulee hiipumaan Brin-Page -kaksikon arrogantin ja häikäilemättömän asenteen törmätessä ihmisten oikeudentuntoon. Huomattakoon, että pienellä siirtymällä kohti yhtiön sisäistä kritiikkiä niin Sanoma kuin Googlekin voivat selvitä. Kritiikki on siis satojen miljoonien ja jopa useiden miljardien arvoinen sijoitus, jota ei ymmärretä ostaa.

Mestarikritiikki

Kritiikin idea on puhtaimmillaan taiteen välittämisessä sukupolvelta toiselle, kun kisälli työskentelee mestarin ateljeessa mestarin arvioidessa ja opastaessa kisälliä taideteoksen luomisessa. Mestarilla on ankarassakin palautteen antamisessa tarkoituksena kannustaa kisälliä kehittymään mestariaankin paremmaksi taiteilijaksi.

Mestari pitää huolta kisällistä ja hänen taitojen kehittymisestä antamalla palautetta ja keskustelemalla teoksen ideasta, synnystä, tekotavasta ja viimeistelystä. Mestarikritiikkiä voi antaa vain alansa tiedon, taidon ja ymmärryksen ylimmän tason omaava vastuullinen ammattilainen eli kriitikko. Usein katkerat, happamat, ilkikuriset, pahantahtoiset ja teräväkieliset henkilöt ja päivänpalautetta antavat journalistit sekoitetaan kriitikoihin. Kriitikkojen ja edellä mainittujen pseudokriitikoiden ero on tiedossa, taidossa, ymmärryksessä, kokemuksessa ja intressissä: kriitikko pitää huolta kisällinsä ammatillisesta menestyksestä, pseudokriitikko pönkittää omaa valtaansa.

Mestarikritiikissä ärsyttävintä on hyväksyä sen hitaus ja henkilökohtaisuus: kisälli on hakeutunut mestarin luokse valmistautumaan ammatilliseen toimintaan jalostaakseen aikalaisilleen yhä parempia teoksia ja välittääkseen tämän tiedon, taidon, ymmärryksen ja kritiikin seuraavalle kisällisukupolvelle. Tällaisen aidon, henkilökohtaisen ja luottamuksellisen kritiikin, huolenpidon, huolellisuus ja hitaus on ärsyttävää nykyiselle 2010-luvun ammattilaisuudelle.

Valtaosa menestyksekkääksi aiottua liiketoimintaa tuhoutuu heikkojen mestarien aikaansaannoksiin. Heikko mestari on heikko johtaja, joka on alallaan ansiotta ja omilla valtapyrkimyksillään itselleen vieraalla toimialueella systemaattisesti ja tarkoituksella hankkimassa ajallisesti, paikallisesti ja aineellisesti valtaa yli muiden samanaikaisesti toimivien keskuudessa.

Juhani Risku: ”Kritiikki on kykyä nähdä eli kykyä ymmärtää, ja vastuuta kertoa ja auttaa sen mukaisesti.” (Lue artikkeli Lapin Kansasta).

Kritiikkiin pitää aina liittyä analyysi, perusteltu arviointi ja ratkaisut asiantilan parantamiseksi.

Kritiikin oikea-aikaisuus. Kritiikillä on merkitystä vain, jos se on ajallisesti oikea-aikaista (poikkeuksena ammatillinen takautuva kritiikki). Mestarikritiikkiä annetaan tilanteessa, jossa kisälli on vastaanottavaisimmillaan ja mestari on aktiivisimmillaan kritiikkiä antamassa. Journalistinen arviointi annetaan aina liian myöhään, perustelematta ja ilman intressiä edesauttaa toimijaa tai taiteilijaa, ns. ensimmäistä liikuttajaa. Journalismi on tuonut julkaisukanaviensa (lehdet, blogit, webbisivut, radio- ja TV-ohjelmat) rajoitteiden vuoksi teksteihin pinnallisen, räväkän ja tahallisesti vääristävän muodon. Rajoitteita ovat mm. palstojen pienuus, rivimäärien vähyys, toimittajan ajalliset ongelmat ja vakavimpana, toimittajan tiedolliset, taidolliset ja ymmärrykselliset puutteet.

Kritiikin osumatarkkuus. Jotta kritiikki olisi vaikuttavaa, on sen osuttava oikeisiin asioihin ja oikealla tavalla. Arvioitavan alan ammattilaiselle tämä on itsestään selvää, mutta alan ulkoiset eivät koskaan, kuin itseään suojellen, ymmärrä, miten hölmöjä heidän lausumansa saattavat olla.

Kritiikin laatu. Kritiikin laadun ratkaisee sen analyysin, arvioinnin ja väitteiden perusteet. Tämä onkin ratkaiseva tekijä, joka erottaa pseudot  aidoista. Näennäiskriitikot eivät edes voi arvioida asioita, sillä he eivät kosketa ajatuksillaan ja kokemuksellaan arvioitavaa kohdetta. Esimerkkinä aidon ja pseudon kriitikon erosta on vaativan puusepäntyön arviointi. Vain kokenut mestaripuuseppä voi sanoa jotain merkityksellistä puusepän tekemästä teoksesta, koska hän itse synnyttää vastaavia teoksia. Puusepänalan ulkoinen henkilö voi lähinnä taivastella arviossaan, mistä syystä hänelle olisi viisaampaa vain vaieta asiasta.

On siis varsin selvää, että kun kriitikko ei itse ole taiteen synnyttäjä, hänellä ei voi olla tietoa eikä ymmärrystä taiteen synnyttämisestä, eikä hän kykene kritiikin edellyttämään tarkkanäköisyyteen. Näennäiskriitikko ei myöskään kykene lausumillaan huolenpitoon, johon mestari kritiikillään pyrkii. Tämä synnyttäjän asema erottaa aidot kriitikot pseudoista. Julkaisukanavien runsaus, median pyrkimys valtaan ja innokkaiden kirjoittajien sulautuminen niihin, on eriyttänyt huolta pitävän kritiikin ja tiedottavan mediahappamuuden. Mediahappamuuden ylläpitäjät hyötyvät kritiikin olemuksen sekavuudesta, sillä heitä usein kutsutaan kriitikoiksi. Samalla tavalla alemman opistotutkinnon suorittaneet rakennusarkkitehdit hyötyvät siitä, että heitä pidetään arkkitehteina.

Kritiikin laadun ratkaisee myös se huolenpidon aste, jonka kritiikin kohde saa. Kun tiedottava mediahappamuus on nuorelle taiteilijalle ”analyyttistä hellittelyä” hänen debyyttinsä yhteydessä, ilo ja rohkaisu ovat tarpeen uraansa aloittavalle nuorikolle. Taiteilija ei voi koskaan saada ilmaisia mainospalstamillimetrejä liikaa, joten pienoisessa mediapaistattelussa kannattaa vain hymyillä. Mutta taiteilija ei voi perustaa julkista laatuarviotaan sanoille, joissa ei ole hänen työnsä ja teosten perusteellista ymmärrystä. Taiteilija voi saada passiivista kritiikkiä tehokkaammin, kun hän tulee kutsutuksi yhteisnäyttelyihin tai hänen töitänsä ostetaan taidemuseoihin. Tosin kutsut voivat perustua mediaakin ongelmallisempiin valintaperusteisiin, henkilö- ja taidepoliittisiin perusteisiin.

Kriitikon määrittely. Kriitikko on taiteen synnyttäjä joka siirtää taiteen synnytystaitoa seuraaville sukupolville. Kriitikko tietää, taitaa ja ymmärtää alansa läpikotaisin ja hänellä on tahto edistää nuorempiaan yhä parempaan. Kriitikko toimii ja on toiminut taidealallaan, ”been there”, hänellä on jäljitettävä teoshistoria, käsitehistoria ja julistushistoria. Jos nämä historiat ovat vajaita, henkilö ei ansaitse kriitikon nimeä.

Alla on kuvattuna todellinen esimerkki kahden eriperustaisen henkilön luotettavuudesta, kun he lausuvat mielipiteensä taideteoksesta (hiilipiirros Venus-torsosta, koko 70 x 100 cm, käytetty aika neljä tuntia aamupäivällä, Tampereen Tuomiokirkonkatu, ke 26.9.1984):

henkilö A: ”Olet sitten lähtenyt tekemään valkoisesta paperista mustaa” (… sanoo Tero Laaksonen, kuvataiteilija, taideopettaja)

henkilö B, ”Eikös tämä ole ihan hyvä?” (sanoo Juhani Risku, hiilipiirroksen tekijä, arkkitehtiopiskelija).

Tilanteessa kaksi arviota samasta teoksesta poikkeavat toisistaan rakenteellisesti tiedon, taidon ja ymmärryksen tasoilla. Risku näki piirroksen suurena ja ensikertaisena ponnistuksena onnistuneen. Laaksonen katsoi piirrosta suhteessa perusteelliseen omaan koulutukseensa, piirtämisen ammattitaidollisiin seikkoihin, tyypillisiin piirtämisprosessin osa-alueisiin, jotka vaikuttava laatuun ja suhteessa vierekkäisiin oppilaisiin.

Laaksosen maininta ”… tehdä valkoisesta paperista mustaa …” on metatason lause, jonka hän sanoi kokonaisvaltaisena ja intuitiivisena ajatuksena heti sillä sekunnilla kun hän kiertyi stafflin eteen. Risku oli myös saanut etäisyyttä teokseen muutaman pelonsekaisen ja kunnioittavan sekunnin ajan silloin kun Laaksonen pomppasi teoksen ja Riskun väliin. Samalla Risku tajusi lauseesta, että silmän herkistyessä kipsitorsosta tuli esiin yhä enemmän sävyjä, jotka piti siirtää piirrokseen. Kun hienovaraisia sävyjä lisättiin vaaleille ja keskitummille alueille, oli tummia alueita tummennettava entisestäänkin, jotta ne erottuisivat hiukan vaaleammista. Näin piirtäessään Risku oli löytänyt vaaleasta skaalasta yhä enemmän erottuvuuksia ja paperin mustaamisekierre oli vauhdissa. Yksi havainto oli myös, että nuoruuden innokkuudessa ja insinöörimäisessä ahkeruudessa Riskun olisi kannattanut pitää paussi kahvin ääressä ja tulla opiskelijaystävien kanssa arvioimaan omaa ja muiden töitä. Liika lähituijotus oli poistanut mahdollisuuden katsoa teosta kokonaisuutena, eli paperin mustuus olisi paljastunut jo tunteja aiemmin, vieläpä ilman opettajaa.

Laaksonen toki analysoi teosta moniajatuksisesti ja tarkoin neuvoin, todeten mm. että torson hahmollinen konstruointi oli hyvä ja muodot tarkkoja. Laaksosen antama kritiikki oli täydellistä: Risku muistaa ikänsä kriitikon ajatukset ja sanat, tietää kriitikon pitäneen huolta nuoren taitojen kehittymisestä arvion ankaruuden määrällä, ja seuraava piirros oli jo selkeästi paremmin konstruoitu sävyjen asteikolta aloittaen. Mikä merkittävintä, Laaksonen näytti ns. närhen munat taiteilijanalulle. Tästä Risku on yhä kiitollinen.

Kun kaksi eri henkilöä eri perustein sanovat saman asian, toinen saattaa jopa valehdella. Teoreettisena esimerkkinä Leonardo da Vinci ja taidehistorioitsija N.N. katsovat Salvador Dalin teosta Temptation of Anthony, josta molemmat sanovat, että onpa kaunis. Kaikella varmuudella voidaan tietää, että Leonardo puhuu totta ja taidehistorioitsija valehtelee. Tässä jo aivan selkeästi Occamin partaveitsi ratkaisee: selittävien tekijöiden vähäisyys ja yksinkertaisuus. Leonardo ”has been there” kun taas taidehistorioitsija ei ole synnyttänyt taidetta. Näin jyrkästä lähtökohtaerosta pitäisi seurata vastakkaiset näkemykset, mutta kun molemmat lausuvat samat sanat, toinen valehtelee, ja se ei todellakaan ole Leonardo.

Kritiikin kohde. Kritiikin kohteena on teko, toiminta, tuotos, tuote, vaikutussuhde, synnytetty ilmiö, lausuttu ajatus ja koulutusvaiheessa kunkin edellämainitun aie. Tämä tuoreeltaan, kun kyseessä on luomisprosessiin valmistautuva opiskelija (creation process of an apprentice). Kritiikin kohde muuttuu kertaluokkaa henkilökohtaisemmaksi, kun kyseessä on alalle varttuneen henkilön toiminnasta (senior professional in action). Kritiikki saa muuttua sekä henkilökohtaiseksi että erityisen ankaraksi, kun kokenut, vastuun ottanut ja alalla edelleen jatkava henkilö systemaattisesti laiskistuu taiteessaan. Taiteessa, kun arkkitehtonisen kehän syntyprosessi saavutta olemustason, taideteos, taiteilija ja hänen tahtonsa ja ajatusmaailmansa yhtyvät. Arvioitaessa mitä tahansa näistä yksittäsiesti, arvioimme samalla niitä kaikkia yhdessä. Lopulta taiteilijaa, hänen teoksiaan ja ajatuksiaan ei voi erottaa toisistaan.

Kriitikoita:

  • Kari Virtanen, Rudi Merz, Markku Kosonen, Seppo Auvinen, mestaripuusepät Heinola-Instituutin hienopuuseppäosastolla 1992-2002. Näiden puuseppien kritiikki oli mitä ankarinta, purevaa ja huumorintajutonta kokonaisuudesta detaljiin. Hienopuuseppäopiskelija ja hänen yhteistyömuotoilija saivat kritiikkitilaisuudessa tarkoin ymmärtää mitä he olivat tehneet, mitä olisi pitänyt tehdä ja miten he täst´edes toimivat (hienopuuseppä Anne Kumpulainen ja Juhani Risku, muusikon tuoli)
  • Helmer Stenros, arkkitehtiprofessori, joka on kehittänyt arkkitehtuuria teoreettisesti ja käytännöllisesti. Helmerin luennot ja kritiikkitilaisuudet ovat olleet suomalaisen arkkitehtikoulutuksen kantavin voima (mikä ei valitettavasti ole riittänyt arkkitehtien keskinkertaisuuspyrkimysten puristuksessa)
  • Jorma Panula, kapellimestari, säveltäjä ja orkesterinjohdon opettaja. Kun Panula arvostelee Ylen Maestro-ohjelman harrastajakapellimestareita lähinnä ulkoisten eleiden liioittelemisesta. Orkesterin johtaminen on aivan muuta kuin itse-eläytyvää liikehdintää orkesterin ja yleisön välillä.

Kritiikkiä eivät kestä. Tietyn kehityshistorian kautta asemaansa edenneet henkilöt ja organisaatiot eivät siedä kritiikkiä. Nepotismilla ja väkivallalla asemaansa nousseet, bisnesinsestillä (termi Ole Lange, ”De Skabte Danmark”),  asemaansa asetetut/asettaneet, valtapyrkimyksiään puolustavat surkimukset, ansiottomat julkinousukkaat ja viimeiseen valheeseensa turvautuvat pyrkyrit. Kaikilla heillä on sopiva määrä tilapäistä valtaa estää parempien pyrkimysten toteutumista.