Mestarikritiikki

Kritiikin idea on puhtaimmillaan taiteen välittämisessä sukupolvelta toiselle, kun kisälli työskentelee mestarin ateljeessa mestarin arvioidessa ja opastaessa kisälliä taideteoksen luomisessa. Mestarilla on ankarassakin palautteen antamisessa tarkoituksena kannustaa kisälliä kehittymään mestariaankin paremmaksi taiteilijaksi.

Mestari pitää huolta kisällistä ja hänen taitojen kehittymisestä antamalla palautetta ja keskustelemalla teoksen ideasta, synnystä, tekotavasta ja viimeistelystä. Mestarikritiikkiä voi antaa vain alansa tiedon, taidon ja ymmärryksen ylimmän tason omaava vastuullinen ammattilainen eli kriitikko. Usein katkerat, happamat, ilkikuriset, pahantahtoiset ja teräväkieliset henkilöt ja päivänpalautetta antavat journalistit sekoitetaan kriitikoihin. Kriitikkojen ja edellä mainittujen pseudokriitikoiden ero on tiedossa, taidossa, ymmärryksessä, kokemuksessa ja intressissä: kriitikko pitää huolta kisällinsä ammatillisesta menestyksestä, pseudokriitikko pönkittää omaa valtaansa.

Mestarikritiikissä ärsyttävintä on hyväksyä sen hitaus ja henkilökohtaisuus: kisälli on hakeutunut mestarin luokse valmistautumaan ammatilliseen toimintaan jalostaakseen aikalaisilleen yhä parempia teoksia ja välittääkseen tämän tiedon, taidon, ymmärryksen ja kritiikin seuraavalle kisällisukupolvelle. Tällaisen aidon, henkilökohtaisen ja luottamuksellisen kritiikin, huolenpidon, huolellisuus ja hitaus on ärsyttävää nykyiselle 2010-luvun ammattilaisuudelle.

Valtaosa menestyksekkääksi aiottua liiketoimintaa tuhoutuu heikkojen mestarien aikaansaannoksiin. Heikko mestari on heikko johtaja, joka on alallaan ansiotta ja omilla valtapyrkimyksillään itselleen vieraalla toimialueella systemaattisesti ja tarkoituksella hankkimassa ajallisesti, paikallisesti ja aineellisesti valtaa yli muiden samanaikaisesti toimivien keskuudessa.

Kritiikkiin pitää aina liittyä analyysi, perusteltu arviointi ja ratkaisut asiantilan parantamiseksi.

Kritiikin oikea-aikaisuus. Kritiikillä on merkitystä vain, jos se on ajallisesti oikea-aikaista (poikkeuksena ammatillinen takautuva kritiikki). Mestarikritiikkiä annetaan tilanteessa, jossa kisälli on vastaanottavaisimmillaan ja mestari on aktiivisimmillaan kritiikkiä antamassa. Journalistinen arviointi annetaan aina liian myöhään, perustelematta ja ilman intressiä edesauttaa toimijaa tai taiteilijaa, ns. ensimmäistä liikuttajaa. Journalismi on tuonut julkaisukanaviensa (lehdet, blogit, webbisivut, radio- ja TV-ohjelmat) rajoitteiden vuoksi teksteihin pinnallisen, räväkän ja tahallisesti vääristävän muodon. Rajoitteita ovat mm. palstojen pienuus, rivimäärien vähyys, toimittajan ajalliset ongelmat ja vakavimpana, toimittajan tiedolliset, taidolliset ja ymmärrykselliset puutteet.

Kritiikin osumatarkkuus. Jotta kritiikki olisi vaikuttavaa, on sen osuttava oikeisiin asioihin ja oikealla tavalla. Arvioitavan alan ammattilaiselle tämä on itsestään selvää, mutta alan ulkoiset eivät koskaan, kuin itseään suojellen, ymmärrä, miten hölmöjä heidän lausumansa saattavat olla.

Kritiikin laatu. Kritiikin laadun ratkaisee sen analyysin, arvioinnin ja väitteiden perusteet. Tämä onkin ratkaiseva tekijä, joka erottaa pseudot  aidoista. Näennäiskriitikot eivät edes voi arvioida asioita, sillä he eivät kosketa ajatuksillaan ja kokemuksellaan arvioitavaa kohdetta. Esimerkkinä aidon ja pseudon kriitikon erosta on vaativan puusepäntyön arviointi. Vain kokenut mestaripuuseppä voi sanoa jotain merkityksellistä puusepän tekemästä teoksesta, koska hän itse synnyttää vastaavia teoksia. Puusepänalan ulkoinen henkilö voi lähinnä taivastella arviossaan, mistä syystä hänelle olisi viisaampaa vain vaieta asiasta.

On siis varsin selvää, että kun kriitikko ei itse ole taiteen synnyttäjä, hänellä ei voi olla tietoa eikä ymmärrystä taiteen synnyttämisestä, eikä hän kykene kritiikin edellyttämään tarkkanäköisyyteen. Näennäiskriitikko ei myöskään kykene lausumillaan huolenpitoon, johon mestari kritiikillään pyrkii. Tämä synnyttäjän asema erottaa aidot kriitikot pseudoista. Julkaisukanavien runsaus, median pyrkimys valtaan ja innokkaiden kirjoittajien sulautuminen niihin, on eriyttänyt huolta pitävän kritiikin ja tiedottavan mediahappamuuden. Mediahappamuuden ylläpitäjät hyötyvät kritiikin olemuksen sekavuudesta, sillä heitä usein kutsutaan kriitikoiksi. Samalla tavalla alemman opistotutkinnon suorittaneet rakennusarkkitehdit hyötyvät siitä, että heitä pidetään arkkitehteina.

Kritiikin laadun ratkaisee myös se huolenpidon aste, jonka kritiikin kohde saa. Kun tiedottava mediahappamuus on nuorelle taiteilijalle ”analyyttistä hellittelyä” hänen debyyttinsä yhteydessä, ilo ja rohkaisu ovat tarpeen uraansa aloittavalle nuorikolle. Taiteilija ei voi koskaan saada ilmaisia mainospalstamillimetrejä liikaa, joten pienoisessa mediapaistattelussa kannattaa vain hymyillä. Mutta taiteilija ei voi perustaa julkista laatuarviotaan sanoille, joissa ei ole hänen työnsä ja teosten perusteellista ymmärrystä. Taiteilija voi saada passiivista kritiikkiä tehokkaammin, kun hän tulee kutsutuksi yhteisnäyttelyihin tai hänen töitänsä ostetaan taidemuseoihin. Tosin kutsut voivat perustua mediaakin ongelmallisempiin valintaperusteisiin, henkilö- ja taidepoliittisiin perusteisiin.