Taide

Taiteen synnyttäminen, tekeminen ja arviointi edellyttävät taiteen määrittelyä. Taidetta voidaan määritellämuutamalla eri tavalla: ulkokohtaisesti, kuten taidehavainnoitsijat, ja sisäsyntyisesti kuten taidetta luovat ja sille omistautuneet taiteilijat.

Taidekritiikin on perustuttava yhtenäiseen, kattavaan ja ymmärrettävään ajatusrakenteseen, teoriaan. Kritiikin on myös perustuttava teorialtaan, käsitteiltään ja ajatuksiltaan arvioitavan alan käytäntöihin ja tuotoksen syntytapaan. Näin kritiikki eli tarkkanäköisyys ja sen perusteella annettu uskottava (luotettava) arvio on mahdollista vain kunkin toimialan yhtäaikaiselle ajattelijalle, tekijälle ja kouluttajalle, eli ammattitaitoiselle- ja eettiselle taitelijalle, siis taiteen synnyttäjälle. Taidepuhe eli puhe taiteesta on kavennettua ja osumatarkkuudeltaan vaihtelevaa ja ailahtelevaa taidetapailua, jonka merkitys taiteiden alueella on ylikorostunutta.

Taiteen alkuperäinen määrittely syntyi silloin, kun taitava käsityö itsenäistyi omaehtoiseksi tekemiseksi ja se irtautui tuote- ja tuotantosidonnaisesta ja -tavoitteisesta toiminnasta. Kun rakennuksen kaunistaminen (ornare) jatkoi uutta innovoivaa sisustamista ja rakenteiden jalostamista, koristelu ja turhamainen pikkusievistely alkoi vallata alaa ulkokohtaisilla, profaaneilla ja vulgääreillä tuotoksilla. Koristelua ja turhamaista pikkusievistelyä ovat mm. nykymuotoiset tee-se-itse -formaatit, joissa taiteen henkinen rahvas luokka ottaa ammattilaisen aseman ja ottaa luojan aseman.

Kun mesenaatit vapauttivat taitavimmat käsityöläiset toteuttamaan vapaammin esineitä, sisustuksia ja kokonaisia rakennuksia, taitotekoisuus yhdistyi vapautuneeseen luovaan ajatteluun. Mesenaatti toimi sponsorina, joka yleensä myös tajusi olla puuttumatta usein hankalankin taiteilijan tapoihin. Kun uutta luova työskentely erkaantui mekaanisesta koristelusta, taiteilija itse määritteli taiteen. Koristelu sai rahvastelun aseman kouliintuneiden taiteilijoiden keskuudessa, mitä se yhä on. Vain taiderahvas, eli tee-se-itse -taiteilijat, ns. Ite-taiteilijat ja laajentuva joukko harrastelijoita riemuitsevat keskinkertaisuudestaan ja yltyvät verrattoman sivistymättömiin tekoihin, taiteen nimissä.

Taidehavainnoitsijat, eli taiteen ulkoisen epäsymmetrisen taidekoulutuksen saaneet, koettavat määritellä taidetta. Tämä akateeminen, taidehistoriallinen ja museaalinen taidemäärittely on vallitsevinta taiteen nykyajassa. Taiteen ulkoiset voimat määrittelevät taiteen ja sen laadun taidehankinnoillaan, näyttelyiden kuratoinnillaan ja taidearvosteluillaan. Taiteen ulkoiset voimat ohjailevat ja siirtelevät globaalisti miljardien eurojen raha-, resurssi-, työtila-, museo-, näyttely- ja työresursseja kuin entiset mesenaatit. Ainut ero museonjohtajien, taidepoliitikkojen ja -historioitsijoiden ja entisten mesenaattien välillä on se, että ensin mainitut eivät käytä taidevaikuttamiseensa omaa rahaa, he ovat puoluepoliittisen valintamekanismin alistamia ja he eivät pysty kantamaan vastuuta taidealasta. On oikeastaan omituista, että taiteen ytimen on valloittanut taiteen ulkoinen voima.

Taiteen määrittely

Koska jokainen taiteilija määrittelee taidetta oman työnsä kautta, olisi suotavaa, että he määrittelevät sitä myös käsitteellisesti. Taiteilijalla on erityinen velvollisuus käsitteellistää taidetta sen vuoksi, että hän on saanut mestareiltaan koulutuksen työnteon ohjauksen, kerronnan ja käsitteiden kautta. Taiteilijan etiikkaan kuuluu taiteiden sisäisen kulttuurin kautta kyky ja halu käsitteellistää. Jokaisen taiteilijan pitäisi pystyä vastaamaan kysymykseen mitä taide on ainakin kahdella tasolla, käsitteellisellä ja käytännöllisellä.

___________________________.___________________________

Juhani Riskun taiteen määritelmä

”Taidetta on ihmistekoinen eli keinotekoinen systeeminen kokonaisuus, ihmisen ylimmän luomisen, ajattelun ja työn tulos, joka edistää elämää ja rakkautta.”

Taide täyttää seuraavat ehdot:

  1. Taide on ihmisen ylintä eettistä, eroottista, henkistä ja toiminnallista vapautta
  2. Taiteella on aina jotain pyhitettävää
  3. Taide edistää elämää
  4. Taide on ihmistekoisuuden ylin taso
  5. Taide on ainutkertaista
  6. Taide syntyy täydellisenä
  7. Taidetta tehdään lahjaksi
  8. Taide on ehdotonta
  9. Taideteos on aina enemmän kuin mitä tekijä ymmärtää
  10. Taidetta ei voi tehdä itselle
  11. Taidetta ei voi tehdä yksin
  12. Taiteessa ei ole aggressiota, uhoa, itseilmaisua, kuvaa, harhaa eikä petosta
  13. Taide ei ole terapiaa
  14. Taiteilija eli taiteen synnyttäjä elää taiteella ja taiteesta
  15. Taiteilija välittää taidetta seuraaville sukupolville.

Taiteen pääulottuvuudet ovat teatteri, musiikki ja arkkitehtuuri. Niiden yksilölajeja ja synnyttäjiä ovat runous, kirjallisuus, sävellys, soittotaito ja arkkitehtuurin teoria ja rakentamistaito. Taiteen kolmea ulottuvuutta yhdistää leikki.

Taiteiden johdannaiset, kavennetut taiteet ja aputaiteet sijaitsevat yksilölajeina, terapeuttisina ja viihdyttävinä, kuva- ja ilmaisutaiteina päätaiteiden lähistöillä. Näitä ovat mm. maalaustaide, kuvanveisto, musiikin ja teatterin viihteelliset muodot. Rikos– ja sairausluokituksen mukainen toiminta ei ole taidetta.

___________________________

Taiteen syntytavat

Taide syntyy eriasteisina ja erilaatuisina riippuen sen syntytavasta. Alla taulukko taiteen syntytavoista:

Kaaviossa taiteen syntytapa arvottaa taidetta sisällöllisesti, laadullisesti ja tekijän taitojen ja ymmärryksen suhteen. Kaaviossa ylimpänä oleva rakkaussyntyinen tapa on arvokkain ja laadullisesti täyteläisin. Muut syntytavat tuottavat rajoittuneita ja puutteellisia teoksia. Esimerkiksi kuvataiteiden ns. ”kuvaamistehtävä” on voimakkaasti taitelijaa henkilönä korostava, jopa narsistisesti ja eksibitionistisesti jopa yli varsinaisten taiteellisten ajatusten ja taitojen. Alla taiteen syntytapojen laajempi taulukko:

Nihilismisyntyinen tapa ei tuota taidetta lainkaan, mutta koska siinä on kaikki taiteen piirteet, nihilismin elämän kieltäminenkin saadaan näyttämään taiteelta.

Määritelmän mukaisia päätaiteita ovat musiikki, teatteri ja arkkitehtuuri. Muut taidelajit ja -luokat on johdettu päätaiteista niitä kaventaen, heikentäen, vaatimustasoa vähentäen, taidoista, tiedoista, kokemuksesta ja ymmärryksestä tinkien. Kaavio alla:

Jokaisella taiteilijalla on taitelijaksi kehittymisen evoluutiohistoria. Karkeasti arvioituna silloin kun taiteilijoita koulutettiin vähemmän (noin vuodesta 1980 taaksepäin), taiteilijat saivat henkilökohtaisemman, huolehtivamman ja ankaramman kritiikin alaisen koulutuksen. Muutamat saivat jopa mestari-kisälli -tyyppisen koulutuksen.

Kun taidekoulutusta on lisätty alue- ja työllisyyspoliittisesti, kouluttajiksi on otettu laaja keskinkertaisuuksien joukko, joiden liikuttavana voimana on enemmänkin virkasuhteen ylläpito kuin taiteen täydellistäminen.

Samalla taiteen ulkopuolisten opettajien ja tutkijoiden osuus on lisääntynyt taidekoulutuksessa ja -tutkimuksessa. Näin henkilöt, jotka eivät itse osaa eivätkä ymmärrä synnyttää taidetta kuitenkin koettavat vaikuttaa taiteen maailmassa. Taiteen tiedon, taidon ja ymmärryksen hankinnassa pitää olla tiedonhankinnan, taidonhankinnan ja ymmärryksenhankinnan menetelmiä ja lähteitä. Jos ne jakautuisivat omiin kolmasosiinsa, niin ns. taidehistorioitsijalta usein puuttuu 2/3 täysivaltaisen taidetoimijan ominaisuuksista vieläpä niin, että hänen hankkima taidetieto ei ole suorassa suhteessa taiteeseen. Samankaltainen taiteen ulkoinen asema ja siis välitön epäpätevyys taidekoulutukseen vaivaa kuvaamataidonopettajia ja kuvataideopettajia.

Alla olevassa kaaviossa on esitetty yhden taiteilijan, arkkitehdin, evoluutiopolkuja. Arkkitehdin ammatti-identiteetin kannalta merkittävin vaihe on arkkitehtiopintojen ensimmäiset viisi vuotta. Suomalaisen ja kansainvälisen rakentamisen tasosta päätellen erittäin harva arkkitehtikoulutettu toimii arkkitehdin taidoilla ja taiteilijan intohimolla.

Moni arkkitehti onkin, epäonnistuttuaan vaativissa arkkitehtonisissa tavoitteissaan, joutunut luopumaan arkkitehti-ihanteistaan ja päätynyt ulkoarkkitehtonisiin tehtäviin kouluttajaksi, tutkijaksi ja rakennusalan alistetuksi piirustusten laatijaksi. Osa juhlituista arkkitehdeista, arkkitehtikilpailuvoittajista, on valitettavasti typertynyt sankarin rooliinsa ja tuottaa samaa rakennusta eri muodoissaan vuodesta toiseen.

Taiteen määrittely antaa taidekritiikille pelisäännöt. Riskun taidemääritelmä ja siihen perustuva kritiikki on ankaraa, mutta tuskin niin ankaraa kuin mitä taiteen ostajat, sivistysevoluutio ja kulttuurihistoria konsanaan ovat. Kun taidetta katsova henkilö vähät välittää taideteoksesta saati ostaa sen, hän kritisoi passiivisesti sekä teosta että taiteilijaa. Kritiikki on vieläpä julmempaa, kun henkilö ostaa kilpailevan taiteilijan teoksen. Tätä voidaan soveltaa museoiden ja mesenaattien sisäänostopolitiikkaan ja taiteesta kirjoittaviin journalisteihin. Passiivinen kritiikki on tuhannesti julmempaa kuin suora, avoin ja käsitteellisesti selkeä kritiikki.

Taideteoksen täysi syntyprosessi, arkkitehtoninen kehä

Taideteoksen sisällöllinen ja materialisoituva laatu ratkaistaan syntyprosessissa, synnyn hetkellä. Arkkitehtoninen kehä kuvastaa syntyprosessia:

Taideteoskokonaisuuteen vaikuttavat sen alkuidea, synty, teoksen työstäminen, teos ilmiasuineen, teoksen itsenäistynyt olemassaolo, sen käsitteellinen ja teoreettinen sisältö ja kokonaisvaltaisimpana tekijänä, teoksen olemus.

Taiteilija voi vaikuttaa jokaiseen kehän vaiheeseen täysivaltaisesti. Hyvää taidetta syntyy, kun jokainen vaihe onnistuu ja on sisällöltään ja muodoltaan hyvä. Jos taas yksikin vaihe epäonnistuu, teos ei kuulu taiteen kategoriaan. Esimerkiksi kelvoton idea (vahingollinen, varastettu, vajaa) täydellisesti toteutettuna tuottaa mekanistista mutta hengetöntä taidetta. Hyvä idea huonosti toteutettuna on tavallista taidottomalle, laiskalle ja ylimieliselle taiteilijalle. Tähän liittyen, valtaosa sarjakuvataiteilijoista ei osaa edes piirtää.

Arkkitehtoninen kehä on yleispätevä prosessi jokaisen taiteellisen ja muunkin teon  ja teoksen synnyn yhteydessä, niin hyvässä kuin pahassakin. Heikkolaatuisessa perusrakentamisessa idea ja toteutus ovat huonoja, monella innokkaalla harrastajataiteilijalla (wannabe-taiteilija, Ite-taiteilija) joko idea, synty tai työstö saavuttavat huippunsa kelvottomuudessa, usein onnistutaan jopa koko kehän vaiheet alittamaan ennätyksellisesti. Nopeana esimerkkinä tässä viitataan Museum of Bad Artiin. Rehellisimmillään huono taide on esimerkiksi sitä, että vanhempien pakottama taiteilija ei kerta kaikkiaan osaa piirtää ja ideatkin ovat masentavia – ja taiteilija silti jatkaa eläköitymisen jälkeenkin.