Teatteri

Teatteri on yksi taiteen kolmesta pääluokasta musiikin ja arkkitehtuurin ohessa. Teatteri yhdistää ihmisen siviilirohkeuden toimintaan, mikä ilmenee englanninkileisessä termissä actor. Suomalainen termi näyttelijä on valju ja ponneton kulttuurinen aikaansaannos, eikä se liity siihen inhimillisesti kunniakkaaseen teatteriin, jonka keskiössä ovat mm. Shakespeare, Stanislavski, Brecht ja Fo.

Ainutkertainen ja alkuperäinen teatteri on joutunut ekstremisoimaan kaikki rakenteelliset osansa ja sisällön. Syinä tähän teatterin totaaliseen romahdukseen ovat elokuvan esiinmarssi 1900-luvun alusta lähtien, televisio, video, Internet ja sosiaalinen media. Penkkiurheilu on korvannut teatteria, kuten on ajanviete niin autoilun, kalastuksen kuin puutarhanhoidonkin parissa. Teatteri ei ole pystynyt vastaamaan mihinkään niihin kymmeniin muihin intresseihin, joita ihminen elämälleen haluaa. Pahimmin teatterin petti oma väki. Teatteriväen pakeneminen elokuvaan, standup-komiikkaan ja kaikenkarvaisiin putous- ja vino-show-tuotantoihin romahdutti teatterin lopullisesti.

Teatterin ongelma on tarina. Tarinan laajempi ongelma on se, että tarina aina päättyy, usein ja lyhyeen. Myös kaikki muut tarina-perustaiset ammatit ja toimialat ovat vaikeuksissa: journalismi, painettu media, koulu, filosofit ja kirkko.

Teatteri on joutunut ylinäyttelemisen kierteeseen. JOKAINEN REPLIIKKI HUUDETAAN ISOILLA KIRJAIMILLA, koko näyttämö on täynnä itseilmaisua ja itsekorostusta. Jos näyttelijä vaihdettaisiin toimijaan (actor), muuttuisi ylinäytteleminen ylitoimimiseen tai ainakin toimimiseen. Nykyisellään teatterissa näyttelijä pyrkii lopulta vain mainoksen maksamiin rooleihin televisiossa: moni Putous-tähti tienasi yli 100 000 euroa. Teatterin merkittävin uudistaja voi olla vain teatteriohjaaja. Teatteriohjaaja, ammatillinen ihmisihanne, on kuitenkin tulosvastuullisuuden ja näyttämökunnian ristipaineissa valitsemassa helpoimman, eli huutavan ja ylinäyttelevän näyttelijänarrijoukkion tien: ohjaaja keksii koko harjoitusajan perusteita näyttelijöiden kelvottomalle eestaas hölöttämiselle. Kaikki sen vuoksi, että kumpikin osapuoli pysty lopulta alekirjoittamaan esityksen. Teatteri siis tähtää allekirjoitukseen, ei draamaan. Teatterin häpeän vuodet ovat vasta edessä, mutta niitä ollaan valmisteltu akateemisen tason hävettävällä työllä. Hävetköön.

Teatterille on mahdollista rakentaa suuri tulevaisuus siitäkin huolimatta, että ylilyövä ja genreytynyt elokuva ja Internetin jakelema tyhjänpäiväisyys vain vahvistuvat. Kun tarinasta teatterin päämääränä luovutaan, ja se korvataan eepoksella ja maailmakokonaisuuksien rakentamisella, voi teatteri liittoutua journalismin, painetun median, koulun, filosofien ja kirkon kanssa. Kaikki luuserit yhdessä voivat kulkea vain kohti voittoa. Tätä kurjien ja haavoittuneiden joukkoa on vaikeata kuvitella yhdistettävän, mutta siinä piileekin liitosta saatava voima. Kaikilla on vain menetettävää, kaikki he ovat julistaneet omaa erinomaisuuttaan, kaikki ne ovat herraskaista ja itseriittoista ylimystöä. He eivät ole koskaan tarvinneet apua, he eivät koskaan tule pyytämään apua. Sen sijaan he ovat suuruudessaan antamassa apua  ja häpeämättömästi neuvomassa muita.

Tuosta kurjien joukkiosta voisi olettaa, että vain teatteriohjaajilla ja papeilla on ryhtiä liittoutua. Journalisti ei lopulta ole sanomalehden ryhti, se on painokoneen omistaja eli printtimoguli. Hänen ryhtinsä tulee nojailusta panokoneeseen. Koulun ryhti ei ole rehtorissa, opettajissa ja oppilaissa, vaan kodeissa. Filosofit ovat suhteellisesti selkärangattomin yhteiskuntaryhmä: ainuttakaan yhteiskuntaa edistävää elettä saati innovaatiota ei ole syntynyt suomalaisten nykyfilosofien joukosta. Siis, teatteriohjaajat, papit ja kodit, liittoutukaa edes teatterin vuoksi.

Mainokset